Jouluaatto vietettiin tunnelmallisissa merkeissä, hyvän ruoan parissa ja rakkaiden ihmisten kanssa. Joulupukkikin kävi ja Poika yritti vetää parrasta, mutta pelästyi ja alkoikin sitten itkemään. Päivä oli ihana enkä olisi mitenkään eri tavalla halunnut perheemme sitä viettävän.
Iltaa kohden Poika oli selvästi väsynyt erilaisen päivän touhotuksesta ja äänikin oli vähän käheä. Uni tuli helposti molemmille lapsille illan päätteeksi.
Joulupäivän aamuna herätessämme, Pojan tilalle oli ilmestynyt norppa - ainakin ääntelystä päätellen. Arvasin heti, että kyseessä oli kurkunpään tulehdus. Poika oli hyvävointinen, eikä kurkun tila tuntunut häiritsevän häntä ollenkaan. Seurailimme hetken tilannetta ja koska hengitys edelleen kuulosti kovin vinkuvalta aamupalan jälkeenkin, päätimme että päivystykseen on lähdettävä, ettei tilanne kehittyisi huonommaksi.
Pojalla ei ollut mitään hätää, enkä edes ajatellut, että kyseessä olisi mitään kovin vakavaa, mutta silti päätös lähteä kohti sairaalaa tuntui yllättävän pahalta. Jonkinlainen takauma iski tajuntaan. Olimme olleet onnekkaita, kun Poika ei ollut ollut mitenkään erityisen infektioherkkä ja pari nuhaa oli sairastettu vain pienellä nenän valumisella. Nyt se tosiasia, että Poika oli kaikesta huolimatta vakavasti sairas, ja tarvitsi tavallista herkemmin seuraamista, palautui taas mieleen rytinällä. Auto siis starttasi kohti keskussairaalan päivystystä, kulkusten soidessa radiossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti