Pistoksia

INR-arvo heilahteli holtittomasti edelleen, eikä lääkkeen oikeaa annostusta tahtonut löytyä millään. Minua harmitti Pojan puolesta, kun joka päivä jouduttiin ottamaan kyynärtaipeesta suoninäyte. Osastolla kävi harjoittelija, joka ei onnistunut saamaan näytettä pari kertaa kokeiltuaan ja sanoi lähettävänsä jonkun kokeneemman henkilön paikalle. Ymmärrän kyllä, että jokaisen pitää harjoitella, että oppii ottamaan näytteitä ja pieniltä lapsilta kun näytteen saaminen on muutenkin vaikeampaa, mutta tässä kohtaa esitin pyynnön, että Pojalta tästä eteenpäin ottaisi vain joku kokenut näytteenottaja verta, koska sitä jouduttiiin tekemään päivittäin. Laboratoriohoitaja oli erittäin ymmärtäväinen ja Pojan papereihin kirjattiin tieto, että halutaan kokenut näytteenottaja.

Samalla keskustelimme siitä, miksei INR-arvon mittaukseen tarkoitettua pikamittaria voinut käyttää Pojan tapauksessa. Sen kanssa näyte saataisiin kätevästi sormenpäästä ja vain silloin tällöin arvoa pitäisi kontrolloida suoninäytteellä. En saanut selvää vastausta. Hoitaja itsekin oli hieman ymmällään, mutta kertoi, että sairaalassa oli ns, periaatepäätös, että mittaria käytettiin ainoastaan aivohalvauspotilailla. Olin kysynyt samaa asiaa jo muiltakin, eikä kukaan ollut osannut antaa minulle selitystä asiaan. Laboratoriohoitaja kehotti minua laittamaan asiasta palautettta, josko asiaa sitten mietittäisiin uudelleen.

Antibiootin laitto kanyyliin aiheutti edelleen Pojassa tuskanitkua ja kun yritin kysyä hoitajilta, onko tämä nyt ihan normaalia, en saanut siihenkään asiaan mitään selvää vastausta, ihmettelyä vain ja kommentin, että kyllä se ainakin vetää vielä.

Kummituksia

Päivystyksen kautta tiemme vei osastolle. Poika oli virkeä, eikä muuta ongelmaa ollut kuin kohollaan olevat tulehdusarvot, mutta koska alla oli juuri tehty sydänleikkaus, haluttiin ottaa varmanpäälle ja aloittaa iv-antibiootti. Leikkauksen jälkeen yleensä tulehdusarvot olivat koholla joka tapauksessa, mutta yhdistettynä edellisen illan lämmönnousuun, se antoi aihetta olla tarkkaavainen asian suhteen.

Pojalle laitettiin kanyyli päähän ja verkkopipo pitämään sitä paikoillaan. Sitten majoituimme lastenosastolle odottelemaan jatkopäätöksiä. Koska Poika oli juuri ollut hoidossa Helsingissä, olimme eristyksissä MRSA-tartuntavaaran vuoksi. Pojasta otettiin näytteet, mutta tuloksissa kestäisi muutama päivä.

Antibioottia annettiin suonensisäisesti kolme kertaa vuorokaudessa. Ensimmäisenä yönä heräsin siihen, että sinipukuisiin kaapuihin ja hengityssuojaimiin pukeutuneita hahmoja tuli Pojan huoneeseen. Olin aivan unenpöppörössä ja hetken mietin mitä ihmettä tapahtuu, kunnes tajusin, että olimme sairaalassa ja hoitajat tulivat antamaan Pojalle antibioottiannoksen. Kanyyli taisi olla vähän huonossa asennossa, koska Poika heräsi täydestä unesta huutamaan täyttä kurkkua kun antibioottia laitettiin. Hoitajakin ihmetteli, miten Poika niin kovasti huusi, kun ei aine itsessään pitänyt olla mitenkään inhottavan tuntuista.

Seuraavana päivänä lääkäri kertoi olevansa sitä mieltä, että olisimme osastolla seuraavaan viikonloppuun asti, jolloin kardiologi Helsingistä tulisi käymään ja saisi päättää jatkosta, mikäli tulehdusarvot vielä olisivat kohollaan. Oli siis tiedossa pitkät pari päivää energiaa täynnä olevan lapsen kanssa pienessä huoneessa. Itse en saanut edes poistua huoneesta kuin parvekkeen kautta voimassa olevan eristyksen takia.

Elämänperhonen

Tähän väliin haluan taas jakaa yhden laulun sanat. Kuten aikaisemmin jo mainitsin, musiikki herättää minussa voimakkaita tunteita ja tietyt laulut tuntuvat sanoituksillaan osuvan juuri kohdalleen. Kuuntelin pitkästä aikaa vähän vanhempia lauluja  ja olen tämänkin kuunnellut moneen kertaan aikaisemmin, mutta jostain syystä juuri nyt se sai tunteet valloilleen. Palasin tunnelmissa Pojan ensimmäisiin viikkoihin.

Jenni Vartiaisen 

Elämänperhonen:

Ympärilläsi pyörin, räpyttelen siipiä
Hätääntyneenä hyörin, koitan hiljaa hiipiä
Haluaisit jo mennä, se liian aikaista ois
Jos suristen en lennä, sä vain himmenet pois

Mä kuiskaten korvaasi käsken
Älä vielä luovuta kesken

Mä oon se pieni hyönteinen
Joka napaasi kutittaa
Sua vielä rauhaan jätä en
Et saa liukua rajan taa
Et saa liukua rajan taa

Tänään et piiloudu taakse raskaiden verhojesi
Äiti on yhä tässä, sun elämänperhosesi
(äiti, äiti, äiti, äiti)
Haluaisit jo mennä, se liian aikaista ois
Jos suristen en lennä, sä vain himmenet pois

Mä sydämesi lyöntejä lasken
Älä vielä luovuta kesken

Mä oon se pieni hyönteinen
Joka napaasi kutittaa
Sua vielä rauhaan jätä en
Et saa liukua rajan taa
Et saa liukua rajan taa
Et saa liukua rajan taa

Älä mee
Älä mee
Oon tässä
Älä mee
Älä vielä
Ei vielä
Ei vielä

Kodin kautta

Oli ihanaa olla taas kotona. Kauan odotettu ja pelätty leikkaus oli nyt ohi ja siitä oli selvitty ilman suurempia huolia. Jos kaikki sujuisi hyvin, seuraava visiitti Helsinkiin näissä merkeissä olisi aikaisintaan parin vuoden päästä. Pojasta ei olisi uskonut, että hän oli juuri käynyt läpi sydänleikkauksen. Lapset ovat siitä ihania, että he eivät osaa turhaan pelätä liikkumista haavansa kanssa ja osaksi sen takia varmasti toipuvat nopeammin kuin samassa tilanteessa olevat aikuiset. Kun se ei satu, ei sitä enää varota.

Kotiin päästyämme Pojalla oli hieman lämpöä, muttei hän kuitenkaan muuten vaikuttanut erityisen huonovointiselta. Seuraavana päivänä menimme ennalta määrättyihin verikokeisiin omaan sairaalaamme, ja tulosten tultua soitin Helsinkiin sydänosastolle Marevan-annoksen määräämistä varten. Samalla mainitsin edellisen illan lämmönnoususta sekä tuloksissa näkyneestä tulehdusarvojen lievästä kohoamisesta. Lääkäri kehotti meitä lähtemään päivystykseen ja sanoi, että Poika luultavasti otettaisiin osatolle, jossa aloitettaisiin suonensisäinen antibiootti ja seurattaisiin tuhlehdusarvoja. Hän lupasi soittaa etukäteen sairaalaan tulostamme.

Ilo kotiutumisesta jäi siis lyhytaikaiseksi, mutta onneksi nyt olimme kuitenkin paljon lähempänä kotia, jos Poika joutuisi sairaalaan jäämään.

Pillerin pyöritystä

Matkaa oli sen verran, että puolessa välissä piti pysähtyä jalottelemaan ja antamaan Pojalle ruokaa ja lääkkeet. Matka oli sujunut rauhallisesti, eikä Poikaa tuntunut haittaavan kaukalossa istuskelu. Pysähdyin erään tehtaanmyymälän kohdalla ja menimme Pojan kanssa kahvilan puolelle ruokailemaan. Pojan vaatteita riisuessa muistin, että hänellä olikin sairaalapaita päällä. Ei se nyt ehkä niin räikeästi ulkopuolisen silmään osunut, mutta minua vähän huvitti. Näyttipä nimirannekekin olevan vielä paikallaan.

Kun Poika oli syönyt soseensa kaivoin esiin lääkepussini. Huvittuneena mietin, että olimme varmasti melkoinen näky, kun levitin pöydälle kaikki sinisiä ja punaisia pillereitä sisältävät pussit ja yritin etsiä sen kellonajan annoksia. Marevanannos oli valmiiksi jauheena, mutta furesis piti jauhaa itse. Lainasin kahta pikkulusikkaa murskatakseni pillerit. Sekoitin ne veteen ja annoin ruiskulla Pojalle suuhun. Onneksi Poika oli tottunut lääkkeisiin ja otti ne ongelmitta. Ihme, ettei kukaan tehnyt ilmoitusta sairaalasta varastetusta lapsesta tai ainakin epäilyttävästä toiminnastani pilleripussien ja ruiskujen keskellä. Joka tapauksessa, hommat saatiin hoidettua ja pääsimme jatkamaan matkaa. Seuraavan yön nukkuisimme kotona.