Toinen joulu

Vaikka edellinen joulu olikin ollut täynnä tunteita Pojan ensimmäisenä jouluna ja leikkausten välissä, tämä toinen joulu taas oli omalla tavalla vieläkin tunteikkaampi. Nyt juuri sillä hetkellä ei tarvinnut miettiä mitään konkreettista asiaa sydämen suhteen ja oli ihana viettää joulu perheiden kanssa, kaikkien ollessa koolla.

Asiaan kuuluvaa itkuntihrustusta ei tietenkään voitu välttää, ne samat haikeat joululaulut, jotka itkettivät minua edellisenä jouluna, tekivät sen myös tänä jouluna. Joulusiivouksen lomassa radiosta tuli Suvi Teräsniskan laulu, jonka sanoja en ollut aiemmin tarkemmin kunnellut, mutta tällä kertaa kertosäe hakeutui korvaani:

Pikkuveljen joulupuuro nyt lautaselle jää,
mantelista kinaa enää ole ei
ja meidän sateliittikissa kai kehrää ikävää,
sen kanssa mielessäni teen matkan
kotiin myötä joulukyyneleen 

Vaihdoimme kanavaa ja päätimme siitä eteenpäin kuunnella vain iloisia tonttu-ukkolauluja.

Elämänperhonen

Tähän väliin haluan taas jakaa yhden laulun sanat. Kuten aikaisemmin jo mainitsin, musiikki herättää minussa voimakkaita tunteita ja tietyt laulut tuntuvat sanoituksillaan osuvan juuri kohdalleen. Kuuntelin pitkästä aikaa vähän vanhempia lauluja  ja olen tämänkin kuunnellut moneen kertaan aikaisemmin, mutta jostain syystä juuri nyt se sai tunteet valloilleen. Palasin tunnelmissa Pojan ensimmäisiin viikkoihin.

Jenni Vartiaisen 

Elämänperhonen:

Ympärilläsi pyörin, räpyttelen siipiä
Hätääntyneenä hyörin, koitan hiljaa hiipiä
Haluaisit jo mennä, se liian aikaista ois
Jos suristen en lennä, sä vain himmenet pois

Mä kuiskaten korvaasi käsken
Älä vielä luovuta kesken

Mä oon se pieni hyönteinen
Joka napaasi kutittaa
Sua vielä rauhaan jätä en
Et saa liukua rajan taa
Et saa liukua rajan taa

Tänään et piiloudu taakse raskaiden verhojesi
Äiti on yhä tässä, sun elämänperhosesi
(äiti, äiti, äiti, äiti)
Haluaisit jo mennä, se liian aikaista ois
Jos suristen en lennä, sä vain himmenet pois

Mä sydämesi lyöntejä lasken
Älä vielä luovuta kesken

Mä oon se pieni hyönteinen
Joka napaasi kutittaa
Sua vielä rauhaan jätä en
Et saa liukua rajan taa
Et saa liukua rajan taa
Et saa liukua rajan taa

Älä mee
Älä mee
Oon tässä
Älä mee
Älä vielä
Ei vielä
Ei vielä

Varpunen jouluaamuna

Olen aina pitänyt Joulusta. Joulun odotuksesta ja pyhäpäivien rauhallisesta, lämpimästä tunnelmasta. Varsinkin Tytön syntymän myötä Joulunaikaan on palannut se sama innostuneen odottava tunnelma, kuin mitä muistan omasta lapsuudestani.

Kaiken huolen keskellä, tuntui jotenkin rauhoittavalta keskittyä vain tulevaan juhlaan ja tieto siitä, että saisimme viettää sitä kotona perheenä, oli tänä vuonna erityisen merkityksellinen asia. Pystyin kuin pystyinkin hellittämään hetkeksi ja painamaan ahdistuksen pääasiassa taka-alalle. Saman aikaisesti olin todella kiitollinen noista pienistä lapsistamme ja siitä, että sillä hetkellä kaikki oli niin hyvin kuin olla saattoi. Pelottava tulevaisuus tuntui olevan jossain kaukana, seuraavan vuoden puolella.

Kyyneliltä ei tietenkään vältytty kokonaan vaan taas kerran musiikki, surumieliset joululaulut saivat tunteeni pintaan. Erityisen voimakkasti vaikutti laulu "Varpunen jouluaamuna":

En mä ole, lapseni, lintu tästä maasta,
Olen pieni veljesi, tulin taivahasta.
Siemenen pienoisen, jonka annoit köyhällen,
Pieni sai sun veljesi enkeleitten maasta.

Kipinöitä tuuleen

Hoitajien ja lääkäreiden puheissa alkoi enemmän ja enemmän vilahdella osastolle siirto. Toisaalta yritin olla innostumatta, koska olimmehan me jo ennen toista leikkausta käyneet tutustumassa osastolla siirtymistä silmällä pitäen, ja miten sitten kävikään. Toisaalta halusin todella kovasti uskoa, että pahat takapakit olisivat nyt tässä ja Poika oikeasti pääsisi osastolle lähiaikoina. Kotiinpääsystä en uskaltanut edes haaveilla, mutta varovasti kyselin osastollaoloaikaa ja hoitaja arvioi, että ehkä joku kolmisen viikkoa siellä vierähtäisi, jos kaikki menisi hyvin.

Mies lähti viikonlopuksi Tytön kanssa kotiin ja jäin yksin Helsinkiin. Vihdoin sateisena sunnuntaina tuli tieto, että mikäli mitään ihmeellistä ei tapahtuisi, Poika siirtyisi maanantaina sydänosastolle K4. En voinut uskoa kuulemaani. Vihdoin viimein olisi meidän aikamme jättää teho-osasto taaksemme. Ainakin tältä erää.

Menin sairaalan ruokalaan syömään ja tohkeissani lähettelin viestejä ja soittelin kaikille sukulaisille ja ystäville. Taustalla soi radio, jotain tutun kuuloista sävelmää, sanoja en ollut ikinä tarkemmin kuunnellut. En kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota, kunnes seuraavat sanat löysivät tiensä korvakäytävääni ja saivat minut tunteiden valtaan.

Sade tuli tulvana yli pysäkin
Sinä olet ihme, suuri sittenkin
Sinulla on ilma ja kyky hengittää
Olkapäällä kyyhkynen
Vaikket sitä nää.

Sinussa on valo, sinussa on yö
Sinulla on sitkeä sydän joka lyö
Väsymättä kipinöitä tuuleen
Valaisemaan tietä pimeää.

(Juha Tapio, Sitkeä Sydän)

Laulu sydämestä

Pojan sydänvika on "pilannut" minulta kaikki sydämestä kertovat laulut. Ajattelen niitä nykyään konkreettisesti. Esimerkiksi nyt radiossa usein soiva Anssi Kelan "Miten sydämet toimii". Tai kun kaupungilla tässä joku päivä oli jokin hengellinen ulkoilmakonsertti ja sieltä kuului sanat; "Siellä kaikki saavat uuden sydämen". Paras oli viime syksynä kun kuuntelin Elämä lapselle -konserttia vetisin silmin. Tunteet olivat tosiaan pinnassa. Sitten lavalle asteli Robin uuden laulunsa kera. Nauroin ääneen.. mun sy-sy-sydämestä puuttuu palanen ja uu-uu se on sun näköinen. Osui ja upposi!