Taas yksi pitkä päivä

Leikkauspäivän aamuna heräsimme kuuden jälkeen ja eipä siinä paljon muuta ehtinyt kuin pukea vaatteet päälle ja pestä hampaat ja lähteä kohti lastenklinikkaa. Olimme osastolla vähän ennen seitsemää ja Pojalle puettiin päälle sairaalavaatteet. Pientä keskustelua aiheutti se, että housut olivat vaaleanpunaiset, mutta kyllä nekin sitten jalkaan saatiin.

Poika sai esilääkkeen ja alkoi melko pian olla humalaisen oloinen. Makaili sängyssä ja lauleskeli omia laulujaan. Jossain vaiheessa häntä nauratti kovasti kun yritti nousta istumaan, mutta aina mätkähti takaisin sängylle. Sitten tuli aika lähteä kohti leikkaussalia ja Poika vähän kyseli, mihin oikein ollaan menossa. Hänelle oli kyllä kerrottu leikkauksesta, mutta ei noin pieni sitä vielä täysin sisäistänyt. Saatoimme Miehen kanssa Pojan leikkausosaston ovelle asti, sitten viimeiset halaukset ja yritimme pitää pokkaa kun Poika lähti sänkynsä kanssa lasiovien taa. On se vaan niin kova paikka päästää irti siinä kohtaa, kun ei tiedä mitä seuraavien tuntien aikana tapahtuu.

Lähdimme takaisin kohti Mäkkitaloa syömään aamupalaa ja radiosta kajahti HIM:n The Funeral of Hearts. Katsoimme toisiamme sekä itkuisina että huvittuneina ja vaihdomme kanavaa.

Päätimme yrittää nukkua hieman, jotta aika kuluisi nopeammin. Leikkauksen aikataulua oli vaikea arvioida. Pituus riippuisi siitä, kuinka paljon edelliset leikkaukset olisivat aiheuttaneet arpikudosta, eli kuinka paljon esivalmisteluja tarvittaisiin, ennen kuin päästäisiin itse asiaan. Kirurgi oli karkeasti arvioinut leikkauksen kestoksi kolmesta kuuteen tuntiin ja siihen päälle vielä esivalmistelut ja lopputoimenpiteet.

Herättyämme päätimme lähteä käymään kaupassa hankkimassa ruokatarvikkeita, kun näyttäisi siltä että täällä nyt jonkin aikaa vierähtäisi. Mies sanoi ajattelevansa että viimeistään neljän aikaan kirurgi soittaisi leikkauksen päättyneen. Minä taas ajattelin, että kuuden jälkeen alan huolestua, jos soittoa ei ole kuulunut.

Olimme juuri ajelemassa takaisin Mäkkitalolle kun puhelimeni soi. Joku esitteli itsensä, mutta linja oli huono ja meni sitten mykäksi. Kello oli puoli kolme ja ajattelin, että soittaja voisi olla kirurgi, mutta en ollut varma koska kello oli niin vähän. Hetken kuluttua puhelin soi uudelleen ja kirurgi sieltä soitteli. Hän pahoitteli puhelun katkeamista ja ilmoitti, että leikkaus on suoritettu onnistuneesti ja Poika oli jo teho-osastolla toipumassa. Mitään ihmeellistä ei ollut tapahtunut vaan kaikki oli sujunut suunnitelmien mukaan. 

Huoh, se oli nyt ohi. Pääsisimme katsomaan Poikaa kello neljän vierailulla.

Tutkimuksia ja valokuvia

Esitutkimuspäivän aamuna lähdimme kohti Helsinkiä. Tyttö jäi mummun hoiviin ja hakisimme hänet mukaan myöhemmin. Olo oli ihmeen rauhallinen ja toimintamoodi oli ilmeisesti kytkeytynyt taas päälle. Saavuimme paikalle hyvissä ajoin ja osastolta meidät passitettiin samantien laboratorioon verikokeille ja röntgeniin keuhkokuvaan. 

Verinäytteiden otto oli Pojan mielestä inhottavaa, varsinkin kun ensimmäisen rutistuksen jälkeen tuli vielä toinen henkilö ottamaan sormenpäästä näytteitä. Onneksi palkinnoksi saadut tarrat vähän lohduttivat. Keuhkokuvan otto taas sujui nopeasti ja sitä Poika ei pelännyt yhtään. Osastolla lastenlääkäri kyseli yleisiä asioita Pojan voinnista ja katsoi korvat ja nielun sekä kuunteli keuhkot. Hänen puolestaan kaikki oli kunnossa seuraavan päivän leikkausta ajatellen.

Hoitaja otti Pojasta mitat ja sydänfilmin sekä katsoi neliraajapaineet ja saturaation. Palkinnoksi reippaudesta Poika sai valita pussista pehmolelun.

Kirurgi kävi kertomassa mitä leikkauksessa tehtäisiin ja mainitsi, että Pojan keuhkosuonet vaikuttivat olevan niin pienet, että toipumisessa saattaisi kestää tovi. Puheissa välähteli myös se, että leikkaus olisi varma vasta kun potilas olisi leikkauspöydällä. Eli koskaan ei voi olla varma leikkauksen toteutumisesta. Kardiologi teki Pojalle sydämen ultraäänen ja kertoi, että hyvältä näyttää leikkausta ajatellen. Viimeiseksi odottelimme vielä anestesialääkäriä, joka oli kiinni toimenpiteessä iltaan asti ja hän kertoi vähän esilääkityksestä ja leikkauksen kulusta omasta näkökulmastaan.

Sitten saimme lähteä majapaikkaan Pojan kanssa. Mies oli soitellut jo aamupäivällä Ronald McDonald -Talolle saimme tietää, siellä oli juuri vapautumassa huone ja pääsisimme sinne jo heti ensimmäisenä päivänä. Meillä oli varapaikkana ystävien asunto kauempana, mutta onneksi pääsimme Mäkkitalolle heti, niin aamullakaan ei olisi niin kiire lähteä sairaalaa kohti. Seitsemältä pitäisi olla paikalla esilääkkeen antoa varten ja kahdeksalta Poika vietäisiin leikkaussaliin - ellei viime hetken peruutusta ilmaantuisi.

Illalla en olisi halunnut millään nukahtaa ja viimeiseksi vielä tuijottelin nukkuvaa Poikaa. Vaikka olin luvannut itselleni, etten ajattelisi niin, nappasin kuitenkin varuiksi vielä sen "viimeisen kuvan" illan hämärässä.

Hetki lähestyy

Tässä muutaman viikon aikana ei ole paljoa ehtinyt tapahtua. Mielessäni päällimmäisenä on tietysti ensi viikolle suunniteltu leikkaus, mutta emme ole antaneet sen häiritä normaalia elämää. Emme ole pitäneet mitään erityistä karanteenia pöpöjen varalta, koska emme kuitenkaan voi koko perhe lukittautua kuukaudeksi kotioloihin.

Reilu viikko sitten Pojalle iskikin yskä ja nuha. Nyt se on jo melkein poissa, mutta kyllä vähän jännittää, ehtiikö Poika kokonaan tervehtyä ensi viikon alkuun mennessä. Kysyin taudin vaikutusta aikatauluun jonohoitajalta ja vastaus oli, että varoaika normaalissa hengitystieinfektiossa on kolme viikkoa oireiden alkamisesta, edellyttäen tietysti että tauti on jo väistynyt hyvissä ajoin ennen leikkausta. Nähtäväksi jää siis, olemmeko ensi viikolla lastenklinikalla jännittämässä vai siirtyykö leikkaus sairauden tai jonkin muun syyn takia.

Toki on ehkä väärin sanoa, ettei tämä häiritse normaalia elämää. Kyllähän kaikki suunnitelmat on nyt jäissä ja on vielä monta epävarmuustekijää edessä päin. Mutta ainakin yritämme nauttia kesästä ja tehdä lasten kanssa kivoja asioita henkisestä paineesta huolimatta.

Pojalle emme ole  puhuneet asiasta vielä mitään, koska eihän hän sillä tavalla sitä leikkausta edes ymmärrä. Toki siitä täytyy hänellekin puhua, mutta vasta lähempänä leikkausta kun sen toteutuminen on varmempaa.

Pommi

Olen odotellut aikaa Helsinkiin CT-kuvaukseen, josta oli puhetta Pojan toukokuisessa kontrollissa kardiologin kanssa. Viikolla sainkin todella yllättävän puhelun sitä ja vähän muutakin koskien. 

Puhelimeni soi ja aavistelin soiton tulevan Lastenklinikalta numeron perusteella. Toisessa päässä kardiologi esitteli itsensä ja varmisti, että puhelimessa on Pojan äiti. Hän selitti, että oli tekemässä varausta Pojalle sovittua CT-kuvausta varten, kun oli siinä samalla huomannut, että Pojalle olikin varattuna jo leikkausaika. Heinäkuulle. Että ei sitä CT-kuvausta enää sitten kannattaisikaan tässä ennen tehdä. Hän vain ajatteli ilmoittaa, etten ihmettele kun sen sijaan tulisikin postissa leikkauskutsu.

Kiitin tiedosta ja suljin puhelimen ja olin hetken aivan ymmälläni. Sitten sanat iskeytyivät ymmärrykseeni ja aloin täristä. Leikkaus. Pian. Tämä tuli aivan puskista. Viime kesänä katetroinnin jälkeen on varmaankin sitten laitettu jo valmiiksi hoidonvaraus tälle kesälle, mutta ei kukaan meille ollut siitä kertonut. Eikä kardiologikaan asiasta aiemmin tiennyt. Käsitykseni oli, että täällä kontrolleissa sitten katsottaisiin, koska ajankohta olisi sopiva.

Soitin Miehelle hieman pöllämystyneenä ja tirautin pienet itkutkin. Sitten pääni asettui järjestelymoodiin ja aloin miettiä, mitä kaikkea tässä kuukauden aikana pitäisi muistaa huomioida. Leikkaus. Se olisi kohta. Ei ensi vuonna vaan ensi kuussa. TCPC.

Tuttu vaiva

Tulipa jälleen kerran yksi aamu, kun Pojan hengityksestä kuuli heti, että kurkunpääntulehdus oli tuloillaan. Päivän aikana vaiva hieman helpotti mutta seuraavan yön pihinää kuunneltuamme, päätimme että lääkärissä olisi hyvä käydä hakemassa kortisoniannos, jotta olo helpottuisi. Ajattelin mennä terveyskeskukseen, koska vaivassa ei ollut mitään uutta ja itse tiesin siihen tepsivän hoidonkin, mutta omassa terveyskeskuksessamme ei ollut sinä päivänä yhtään lääkäriä paikalla. Niinpä soitin keskussairaalaan ja saimme luvan käydä siellä näyttämässä Poikaa. Arvelin, että vaiva tuskin vaatisi osastolle jäämistä, eikä spiraakaan, mutta kortisoni auttaisi taudin taltuttamisessa. Poika vaati silti vastaanotossa rannekkeen käteensä ja sellaisen hän myös sai.

Poika oli tuttuun tapaan erittäin reipas, piti vain varmistaa, ettei mitään rokotusta oltu antamassa. Lääkäri tutki Pojan ja oli samaa mieltä kanssani, että kurkunpääntulehdus Pojalla oli ja kortisonia siihen annettaisiin. Spiraa ei nyt ollut järkeä antaa, kun hengittäminen sillä hetkellä oli melko vaivatonta ja sen vaikutus olisi hetkellinen.

Lääkäri totesi, että ilmeisesti tunnistamme kurkunpääntulehduksen melko helposti ja ensimmäistä kertaa saimme myös kotiin yhden annoksen kortisonia seuraavaa kertaa varten, ettei tarvitsisi sitä varten lähteä sairaalassa käymään.

Poika rouskutteli kolme pilleriä, joi pillimehua päälle ja totesi, että hyvää oli. Palkinnoksi hän sai hienoja dinosaurustarroja ja pääsimme palaamaan kotiin. Tämä oli helppo reissu.