Ohikiitävä ajatus

Tyttö ei ole koskaan ollut mikään nukkujatyyppi. Nukahtamisessa on aina kestänyt eikä päiväuniakaan ole nukuttu yleensä tuntia kauempaa, edes vauvana. Ajattelinkin, että sydänvian takia Poika varmaankin tarvitsee enemmän unta ja nukkuu pitempiä unia, mutta eipä tuo näytä lepoa tarvitsevan sen enempää kuin isosiskonsakaan. Nukahtaminen tosin sujuu kyllä helpommin ja nopeammin kuin toiselta.

 

Meillä on siis aina melko aikaisia aamuja ja öisinkin yleensä pitää pari kertaa käydä ainakin pienemmälle huikkaamassa, että vielä on aikaa nukkua, toisinaan myös isommalle.

 

Kun sitten joskus tapahtuu se ihme, että molemmat lapset ovat nukkuneet koko yön ja varsinkin, jos unet jatkuvat hieman tavallista pitempään, herätessäni vatsani muljahtaa. Tytön kohdalla aikaisemmin on myös ollut tätä, että olen miettinyt, onko jotain sattunut, kun Tyttö ei ole herännyt tavalliseen tapaansa, mutta Pojan kohdalla huoli on ihan aiheellinenkin.

 

Juuri tässä pari päivää sitten heräsin aamulla siihen kun Tyttö tuli makuuhuoneeseemme ja kello oli jo yli puoli kahdeksan kun Poika normaalisti herää viimeistään seitsemältä, yleensä yrittää sitä jo aikaisemminkin. Tavallaan olin tyytyväinen, että yö oli mennyt niin hienosti, mutta samalla väkisinkin mieleeni hiipi, että onko Pojalla kaikki hyvin ja suoraan sanottuna, onko hän vielä elossa. Tapanani ei kuitenkaan ole rynnätä Pojan huoneeseen, koska siihen hän varmasti ainakin herää ja muutaman minuutin päästä huoneesta kuuluikin yskintää. Uusi päivä oli alkanut tavalliseen tapaan.

Lomatunnelmissa

Katetrointireissun jälkeen kesää jatkettiin mukavissa merkeissä. Kesällä on kiva puuhailla ulkona ja lähteä vähän pidemmällekin ajelemaan kun talvisin sitä tulee taas kyhjötettyä lähinnä omissa nurkissa.

Parin viikon kuluttua kotiutumisesta kävimme päivystyksessä kääntymässä kun tuntui, että Pojalla olisi pissavaivaa. Oli melkoista säätöä yrittää saada pissanäytettä purkkiin lapselta, joka vasta vähän aikaa sitten on keksinyt, että pottaankin voi ihan suunnitelmallisesti pissata. Lopulta näytteenotto kuitenkin onnistui. Mitään tulehdukseen viittaavaa ei siellä osastolla ollut, mutta korvatulehdus taas löytyi, vaikkei Poika ollut korviaan valittanutkaan. 

Ja parin päivän päästä kuurin aloittamisesta, selvisi sekin, että Poika on allerginen penisilliinille. Tajusin heti, mistä on kyse kun näin punaiset pilkut ympäri kehoa, koska Tytölle oli samaisen lääkkeen kohdalla käynyt vauvana aivan samalla tavalla. Ei siis enää penisilliiniä meidän lapsillemme. Pitäisi vaan muistaa informoida asiasta myös Helsinkin päätä.

Hiekkaleikit

Lähdimme ajelemaan kotia kohti hyvillä mielin ja ehkä hieman hämmentyneinäkin, koska itse ainakin olin alkanut jo tehdä ajatustyötä siitä, että leikkaus olisi mahdollisesti jo loppuvuodesta. Nyt kuitenkin oli näillä tiedoilla ainakin vuosi, ellei jopa kaksi aikaa siihen, että pitäisi palata Helsinkiin ja jännittää Pojan leikkausta ja toipumista. Vaikka se olisi vääjäämättä edessä, nyt juuri tällä hetkellä tuntui taas helpommalta hengittää. Leikkaus olisi "sitten joskus".

Helpotuksen tunteen sai aikaan myös se, että leikkaus ylipäätään oli mahdollinen. Vaikka en muuta ollut aktiivisesti ajatellutkaan, oli kuitenkin aina se pieni mahdollisuus olemassa, että rakenteista löytyisi jotain sellaista, ettei seuraavaa leikkausta pystyttäisikään tekemään. Sitä ei onneksi nyt tarvinnut murehtia.

Kotiin päästyämme lapset halusivat leikkiä hiekkalaatikolla ja heitä katsellessani mietin, että tuntui kuin Helsingissä käynnistä olisi viikkoja, vaikka olimme juuri hetki sitten sieltä saapuneet. Oma kotimme tuntui sijaitsevan eri maailmassa. Ja Poika leikki hiekkalaatikolla kuin mitään ei olisi tapahtunut. Loppuviikon olisin lasten kanssa kotona, jotta Pojan pistokohdat paranisivat kunnolla, mutta muuta poikkeavaa ei tämä reissu elämäämme aiheuttanut. Lapset eivät turhaan jää rypemään tapahtuneessa tai oleta olevansa kipeitä vain siksi että jotain on tehty, vaan elävät hetkessä täysillä, niin kuin sen pitäisikin olla. Siitä olisi hyvä ottaa oppia itse kunkin.

Pirteä peipponen

Seuraavana aamuna Poika olikin jo täysin oma itsensä. Aamupalaksi hän söi kaksi lautasellista muroja katsellen samalla lastenohjelmia. Näytti siltä, että pääsisimme tänään lähtemään kotiin, kunhan Pojan röntgenkuva olisi otettu ja katsottu että koilaus oli kohdallaan. 

Poikaa harmitti aika paljon kun hoitaja irrotteli molemmista käsistä teippejä, jotka pitivät kanyyleja paikoillaan. Teippi oli aika tiukasti paikoillaan eikä auttanut, vaikka hoitaja suihkutteli siihen öljyä liiman irroittamiseksi. Kun kaikki teipit ja kanyylit oli saatu poistettua, Poika sanoi kyynelten läpi "Kiitos!". Hoitaja sanoi, että eipä usein ole näin kohteliasta potilasta nähnyt.

Jonkin ajan kuluttua kävelimme röntgeniin ja sielläkin kaikki sujui hienosti ja Poika muisti taas kiittää, kun hommat oli hoidettu. Olin ylpeä reippaasta lapsestamme ja taas kerran ihmettelin, miten Poika toipui niin nopeasti toimenpiteestä.

Mies ja Tyttö olivat tulossa aamupäivällä sairaalaan odottelemaan Pojan kotiutusta, mutta mikään kiire ei vielä ollut, koska lääkärikierto ei ollut vielä ehtinyt Pojan huoneeseen asti ja papereiden kirjoittamisessakin kestäisi sitten aikansa. Yritin muistella mitä kaikkia lappuja tarvitsimme sairaalakäynniltä, jotta muistaisin niitä sitten pyytää.

Mietin, miten niillä leikkausreissuilla oli jaksanut istua täällä osastolla, kun jo tämä puolikas päivä tuntui niin pitkältä. Kai sitä silti jaksaa mitä vaan kun on pakko.

Mies ja Tyttö saapuivat osastolle ja kerroin, ettei asiat olleet edenneet vielä mihinkään. Lääkäri oli vasta tulossa. Puolilta päivin katetroinnin tehnyt kardiologi saapui ja sanoi, että odottelisi vielä, että käymme siellä keuhkokuvassa. Kerroin, että olimme käyneet siellä jo jonkin aikaa sitten ja hän lähti katsomaan kuvia.

Tullessaan takaisin hän kertoi, että kuvat näyttivät siltä miltä pitikin ja että Pojan asiat oli ehdittykin käsitellä jo sen aamuisessa kirurgien ja kardiologien kokouksessa. Kaikki näytti hyvältä ja leikkaussarjan seuraavaan vaiheeseen voitaisiin edetä. Mutta koska Poika oli vielä niin pieni ja keuhkovaltimotkin hieman kapeat, eikä voinnin suhteen ollut suurempaa hätää, kirurgi oli sanonut ettei leikkaus olisi vielä ajankohtainen vaan hyvin voitaisiin odotella vuosi, jopa kaksi vuotta ennen kuin TCPC tehtäisiin. Kardiologi itse sanoi, että noin vuoden päästä luultavasti olisi se todennäköisempi aikataulu.

Olimme hämmästyneitä, leikkausta ei tarvitsisikaan tehdä nyt tänä vuonna. Kysyin, pitääkö katetrointi tehdä sitten uudelleen ennen leikkausta, mutta kardiologi sanoi, että hyvin voi esimerkiksi vuoden päästä tulla leikkaukseen näillä samoilla tiedoilla. Näillä puheilla saimme luvan lähteä kotia kohti kunhan paperit olisivat selvät.

Väsynyt potilas

Sairaalaan saapuessamme Poika oli hereillä ja makaili sängyssä katsoen lastenohjelmaa seinällä olevasta televisiosta. Uusien lyhyempien hiusten kanssa hän näytti niin isolta, ei ollenkaan vauvalta enää. Silmistä näki, että aika paljon väsytti. Pojalla oli pelkkä vaippa päällä ja desinfiointiaine oli värjännyt ihon punaiseksi. Haavalaput oli laitettu pistokohtiin kaulalle ja nivusiin ja molemissä käsissä oli edelleen kanyyli, josta toiseen meni suolaliuosta nesteytyksen tasapainottamiseksi. Kyllä sieltä hymy irtosi kun lähestyimme sänkyä ja tervehdimme Poikaa. Mietin mitä Tyttö mahtoi ajatella Pojan senhetkisestä ulkomuodosta, mutta eipä tuo tuntunut olevan moksiskaan vaan sujahti saman tien sängyn vierelle pikkuveljeä silittelemään.

Pojan hengitys oli kovin vinkuvaa, samalla tavalla kuin kurkunpääntulehduksen ollessa päällä. Hoitaja toi aika pian spiraa ja kerroin, että se on tuttua puuhaa, ollaan käyty monta kertaa sairaalassa kurkunpääntulehduksen takia. Yleensä Poika taisteli vastaan kun maskia pidettiin naamalla, mutta tämä hoitajapa antoikin Pojan itse pitää maskista kiinni ja koko lääkkeen hengittely meni ilman suurempia vastalauseita.

Kysyin, onko yleistä, että nukutuksen jälkeen kurkku menee tukkoon, ja hoitaja sanoi, että joillakin käy niin. Mietin, mahtoiko herkkyys kurkunpääntulehduksiin aiheuttaa myös sen, että ilmeisesti hengitysputki ärsytti kurkkua niin paljon, että se meni tukkoon. Hoitaja ei siihen osannut sanoa juuta eikä jaata, mutta sanoi, että kyllä se mahdolliselta kuulosti. Spira onneksi auttoi nopeasti, eikä sitä enää sen jälkeen sinä iltana tarvittu.

Mies ja Tyttö lähtivät jonkin ajan kuluttua kauppaan ja hotellille, jotta Tyttö pääsisi ajoissa nukkumaan ja minä jäin Pojan luo sairaalaan yöksi. Samassa huoneessa oli myös se lapsi, joka oli ollut päivän ensimmäisenä katetroinnissa ja hänenkin äitinsä oli jäämässä yöksi. Yrittäessäni korjata Pojan asentoa sängyssä huomasin, että Poika ja sänky olivat kauttaaltaan märät. Pissa oli tullut vaipasta läpi ihan urakalla. Ei auttanut muuta kuin soittaa hoitaja paikalle ja samalla kun pesin Pojan ja laitoin uudet vaatteet, hoitaja vaihtoi tilalle kuivat petivaatteet. Sen jälkeen Poika ei enää halunnutkaan takaisin sänkyyn vaan halusi makailla sylissäni torkahdellen välillä.

Iltapala-aikaan hoitaja kävi kysymässä haluaisiko Poika jotain syötävää ja päädyimme siihen, että jogurtti olisi varmasti ihan hyvä iltapala tässä kohtaa. Poika söikin reippaasti jogurttinsa, taisi olla jo vähän nälkä kun ei ollut koko päivänä syönyt mitään. Jonkin ajan päästä Poika alkoi sylissäni kiemurrella ja ihmettelin mikä nyt oli. Eipä siinä kauan mennyt, kun koko purkillinen jogurttia tuli paluupostissa takaisin ja sitä oli laittiat, sänky ja minun housuni täynnä. Pojan vatsa oli ollut eri mieltä syömisestä. Ei auttanu muu kuin kutsua siivouspartio paikalle. Sain tietää, että sama porukka oli käynyt siivoamassa naapurisängyn oksennukset juuri hetkeä aiemmin kun tulimme paikalle.

Minulla ei ollut varahousuja mukana, joten sain lainaksi sairaalahousut. Pojan sänky vaihdettiin kokonaan uuteen ja potilaspaikka puunattiin ja desinfioitiin. Kun tämä kaikki oli tehty, hoitaja kävi kysymässä ottaisiko Poika vielä jotain syötävää. Päätimme kuitenkin, että oli ehkä parempi jättää syömiset tältä illalta ja panostaa vain juomiseen. Petasin itselleni patjan Pojan sängyn viereen ja yritimme koko huone alkaa nukkua. Poika simahtikin nopeasti ja minäkin laitoin korvatulpat päähän ja nukuin koiranunta muutaman tunnin.