Lähdimme ajelemaan kotia kohti hyvillä mielin ja ehkä hieman hämmentyneinäkin, koska itse ainakin olin alkanut jo tehdä ajatustyötä siitä, että leikkaus olisi mahdollisesti jo loppuvuodesta. Nyt kuitenkin oli näillä tiedoilla ainakin vuosi, ellei jopa kaksi aikaa siihen, että pitäisi palata Helsinkiin ja jännittää Pojan leikkausta ja toipumista. Vaikka se olisi vääjäämättä edessä, nyt juuri tällä hetkellä tuntui taas helpommalta hengittää. Leikkaus olisi "sitten joskus".
Helpotuksen tunteen sai aikaan myös se, että leikkaus ylipäätään oli mahdollinen. Vaikka en muuta ollut aktiivisesti ajatellutkaan, oli kuitenkin aina se pieni mahdollisuus olemassa, että rakenteista löytyisi jotain sellaista, ettei seuraavaa leikkausta pystyttäisikään tekemään. Sitä ei onneksi nyt tarvinnut murehtia.
Kotiin päästyämme lapset halusivat leikkiä hiekkalaatikolla ja heitä katsellessani mietin, että tuntui kuin Helsingissä käynnistä olisi viikkoja, vaikka olimme juuri hetki sitten sieltä saapuneet. Oma kotimme tuntui sijaitsevan eri maailmassa. Ja Poika leikki hiekkalaatikolla kuin mitään ei olisi tapahtunut. Loppuviikon olisin lasten kanssa kotona, jotta Pojan pistokohdat paranisivat kunnolla, mutta muuta poikkeavaa ei tämä reissu elämäämme aiheuttanut. Lapset eivät turhaan jää rypemään tapahtuneessa tai oleta olevansa kipeitä vain siksi että jotain on tehty, vaan elävät hetkessä täysillä, niin kuin sen pitäisikin olla. Siitä olisi hyvä ottaa oppia itse kunkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti