Ohikiitävä ajatus

Tyttö ei ole koskaan ollut mikään nukkujatyyppi. Nukahtamisessa on aina kestänyt eikä päiväuniakaan ole nukuttu yleensä tuntia kauempaa, edes vauvana. Ajattelinkin, että sydänvian takia Poika varmaankin tarvitsee enemmän unta ja nukkuu pitempiä unia, mutta eipä tuo näytä lepoa tarvitsevan sen enempää kuin isosiskonsakaan. Nukahtaminen tosin sujuu kyllä helpommin ja nopeammin kuin toiselta.

 

Meillä on siis aina melko aikaisia aamuja ja öisinkin yleensä pitää pari kertaa käydä ainakin pienemmälle huikkaamassa, että vielä on aikaa nukkua, toisinaan myös isommalle.

 

Kun sitten joskus tapahtuu se ihme, että molemmat lapset ovat nukkuneet koko yön ja varsinkin, jos unet jatkuvat hieman tavallista pitempään, herätessäni vatsani muljahtaa. Tytön kohdalla aikaisemmin on myös ollut tätä, että olen miettinyt, onko jotain sattunut, kun Tyttö ei ole herännyt tavalliseen tapaansa, mutta Pojan kohdalla huoli on ihan aiheellinenkin.

 

Juuri tässä pari päivää sitten heräsin aamulla siihen kun Tyttö tuli makuuhuoneeseemme ja kello oli jo yli puoli kahdeksan kun Poika normaalisti herää viimeistään seitsemältä, yleensä yrittää sitä jo aikaisemminkin. Tavallaan olin tyytyväinen, että yö oli mennyt niin hienosti, mutta samalla väkisinkin mieleeni hiipi, että onko Pojalla kaikki hyvin ja suoraan sanottuna, onko hän vielä elossa. Tapanani ei kuitenkaan ole rynnätä Pojan huoneeseen, koska siihen hän varmasti ainakin herää ja muutaman minuutin päästä huoneesta kuuluikin yskintää. Uusi päivä oli alkanut tavalliseen tapaan.