Kesän jälkeen tuli syksy ja syksyn jälkeen talvi. Näin sydänlapsen äidin näkökulmasta voin ilokseni todeta, että elämässämme ei tapahtunut kummempaa, vain normaalia elämää, mikäs sen parempaa. Poika tietysti kehittyi koko ajan ja oli jo aika papupata, aivan kuten isosiskonsakin. Poika oli täynnä elämää ja menoa riitti niin paljon, että itseä hengästytti pelkkä sivusta seuraaminenkin. Leikkisästi välillä sanoimme, että jos Pojan maksimisuorituskyky olisi täydet eikä vain puolet normaalista, hän varmaan kiipeilisi seinillä.
Marraskuussa oli aika mennä taas kontrollikäynnille. Tuttuun tapaan kävimme edellisellä viikolla ennakkoon keuhkokuvassa ja sydänfilmissä. Laboratoriokokeista soitin sairaalaan vielä kutsun tultua, kun niitä ei oltu määrätty, että kuuluisikohan sellaisia kuitenkin ottaa. Hoitaja tarkasti, että niitä ei oltu erikseen mainittu, mutta laittoi lähetteen verikokeisiinkin varmuuden vuoksi, kun kerroin, että yleensä niistä seurataan ainakin hemoglobiinia ja Pro-BNP -arvoa, joka kertoo sydämen vajaatoiminnasta. Ja onneksi soitin, koska kardiologi ensimmäiseksi heti kysyi, onko verikokeita otettu. Poika oli taas reipas, eikä pelännyt tutkimuksia.
Kardiologi ei ollut vielä saanut papereita katetrointireissulta luettavakseen ja kysyi, mitä siellä oli tehty ja sanottu. Kerroin lyhyesti sen mitä tiesin ja muistin, ja rintavaltimon koilaukseen viitaten hän mainitsi, että arvelikin jotain tehdyn koska saturaatio oli nyt 86 %. Koilaus oli siis auttanut tukkimaan kollateraalisuonia ja saturaatioarvo oli noussut ainakin hetkeksi takaisin yli 80. Hyviä uutisia siis! Kaikki muukin oli kohdallaan ja Poika jaksoi hyvin olla paikallaan ultrattaessa, kun sai samalla katsoa muumeja. Tiivistettynä sydämen tilanne oli tasainen ja hyvä ja seuraava kontrolli sovittiin puolen vuoden päähän, toukokuulle. Hui!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti