Näin jälkikäteen ajatellen Pojan ensimmäisestä kesästä ei ole jäänyt montaakaan selkeää muistoa. Elettiin pitkälti kontrollista kontrolliin, maitomäärien ja lääkkeiden keskellä. Toisaalta kovin erilaista elämää, kuin mitä etukäteen oli osattu odottaa, mutta toisaalta taas ihan perusarkea, tavallisia asioita tehden. Tavallaan sydänvian unohti usein, koska Poika oli niin hyvävointinen ja toisaalta sen muisti monta kertaa päivässä, koska aina piti säätää jotain siihen liittyvää. Oli suuri ilo ja onni, että Poika oli kotona kanssamme ja kasvoi ja vahvistui päivä päivältä. Toisaalta taas ajatuksissa kolkutteli syksy ja tulevat toimenpiteet ja operaatiot. Ja miksei ihan se huominenkin. Välillä väkisinkin mietti, että onko tämä se viimeinen hyvä päivä. Voiko näin hyvin mennä näin pitkään. Tunsin myös suurta kiitollisuutta siitä, että Poika todellakin voi hyvin, koska vertaistuen kautta kuulin myös paljon tarinoita, jotka eivät sujuneet ongelmitta tai jopa päättyivät surullisesti.
Pojan ristiäispäivä jäi mieleen. Helsingissä sairaalassa olleessamme annoimme luvan hätäkasteeseen jos tilanne etenisi siihen pisteeseen, mutta emme halunneet viettää ristiäisiä siellä tarkoituksella, vaikka sitä vaihtoehtoa meille tarjottiin. Halusimme järjestää juhlat sitten kun olisimme kotona.
En ole erityisen uskonnollinen, mutta en voinut välttyä suurilta tunteilta kun pappi puhui ja valikoi sanansa niin, että ne todellakin koskettivat ja kertoivat Pojan tarinaa. Halusimme uskoa, että tämä päivä tulisi, ja tässä nyt olimme läheisten ihmisten kanssa juhlistamassa Poikaa. Juuri sillä hetkellä en olisi voinut toivoa mitään muuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti