Ensimmäisenä yönä ei paljon tullut nukuttua. Tai Poika nukkui, mutta muuten yö meni maitoja lämmittäessä ja valuttaessa sekä Poikaa tuijottaessa. Oli hienoa olla vihdoin kotona, mutta tunne oli sama kuin esikoisen kanssa. Mitä nyt kuuluisi tehdä? Tähän asti muut olivat määränneet, miten Poikaa hoidetaan ja minkälaisella aikataululla, mutta nyt pitäisi löytää oma tapa tehdä asioita ja olla vauvan kanssa. Eikä ihan tavallisen vauvan, vaan vakavasti sairaan vauvan. Vaikkakin minun silmääni Poika näytti ihan tavalliselta. Nenämahaletkuunkin oli jo niin tottunut, että Poika näytti ihan "alastomalta" sairaalassa, kun ensimmäisen kerran näin hänen kasvonsa ilman minkään näköistä ylimääräistä härpäkettä, nenämahaletkua vaihdettaessa. Yön ruokintajärjestelyistä selvittiin kunnialla ja seuraavana päivänä oli aika aloittaa kotielämä.
Pojalle tuli kotiin mukaan kolme lääkettä; yksi nesteenpoistoon sekä kaksi verenohennukseen, jotta shuntti pysyisi varmemmin auki. Pari kertaa päivässä tarjosin rintaa, muuten annoimme maidon pullosta, sen mitä Poika jaksoi syödä ja loput valutettiin nenämahaletkuun. Yöt tosiaan olivat melko katkonaisia, koska maidon valutuksessa meni aina kerrallaan noin tunnin verran ja tämä siis toistui kolmen tunnin välein. Lisäksi vähintään kerran yössä myös pumppasin maitoa. Illan viimeinen lääke meni kymmeneltä ja aamulla ensimmäinen kuudelta. Alkuun tuntui siltä, ettemme voisi ikinä lähteä kotoa mihinkään kauppaa pidemmälle, kaikkien aikataulujen ja mukaan tarvittavien lääke- ja maitovarusteiden vuoksi. Mutta mihinpä me olisimme olleetkaan menossa. Kotona kun vihdoin oltiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti