Pidimme alkuun tiukasti kiinni ohjeeksi annetusta kolmen tunnin syöttövälistä, koska tasainen nesteytys oli shuntinkin kannalta tärkeää ja syömisongelmilla oli "peloteltu". Päivällä aikataulutuksessa ei ollut mitään ongelmaa ja Poika kesti hyvin maitoa, eli ei siis juurikaan oksennellut. Yöt vain kävivät raskaaksi sen takia, että nukkumisaikaa syöttöjen välissä oli minimaalisesti. Välillä havahduin siihen, että kädessäni oleva ruisku meinasi kaatua, kun uni alkoi voittaa. Toisinaan taas näin unta, että ruisku putosi kädestäni, vaikka tosiasiassa en ollut juuri sillä hetkellä maitoa edes valuttamassa. Onneksi Poika voimistui kovaa vauhtia, ja jaksoi koko ajan enemmän syödä itse, joten syöttämiseenkin meni vähemmän aikaa. Maidon valutus kun kesti jonkin verran kauemmin, kuin itse syöminen.
Poika voi hyvin ja oli aurinkoinen. Ensimmäinen kontrolli oli kahden viikon päästä kotiuttamisesta. Omassa sairaalassamme ei kesäaikaan ollut lastenkardiologin vastaanottoa, joten jouduimme ajamaan reilun tunnin matkan päähän yliopistolliseen sairaalaan. Matka taas hieman jännitti, koska emme tosiaan kauppaa pidemmällä olleet käyneet Pojan kanssa kotiuduttuamme Helsingistä. Matka sujui kuitenkin hyvin Pojan nukkuessa ja hankalalta tuntunut maidon valutuskin sujui sairaalan kahviossa. Kontrolli myös itsessään jännitti, koska Poika oli ollut vain silmämääräisessä tarkkailussamme nyt kaksi viikkoa, ja vaikka päällisin puolin kaikki näytti olevan kunnossa, pelkäsimme, että jotain hälyttävää kuitenkin ilmenisi.
Kontrollikuulumiset olivat parhaita mahdollisia. Tilanne oli kutakuinkin juuri niin hyvä kuin tässä tilanteessa voikin olla. Poika oli kasvanut ja sydän toimi niin kuin piti. Maitokin meni jo pääosin ihan itse syötynä, mutta nenämahaletkusta luopumisesta ei vielä puhuttu, koska jonkin verran piti vielä letkunkin kautta maitoa valuttaa. Seuraava kontrolli määrättiin kolmen viikon päähän. Aika tuntui ikuisuudelta. Jos olisin saanut päättää, olisimme käyneet kontrollissa vaikka joka viikko. Mutta ammattilaisiin piti luottaa ja heidän mielestään kontrolliväli oli riittävä. Iloisin mielin lähdimme ajelemaan takaisin kotiin, huojentuneena siitä, että meitä ei passitettukaan suoraan takaisin Helsinkiin. Kyllä se pelko siellä takaraivossa näytti kummittelevan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti