Hyvältä näyttää

Taas oli kontrollin aika ja matkustimme reilun tunnin päähän yliopistolliseen sairaalaan. Tällä kertaa lääkärinä oli sama naislääkäri, joka oli meidät alun perin lähettänyt kiireellä Helsinkiin. Häkellyin lämpimästä vastaanotosta ja siitä, että lääkäri muisti meidät hyvin ja kertoi välillä aina tiedustelleensa Helsingin suunnasta, mitä Pojalle kuului. Hän myös pahoitteli sitä, että oli sanonut, että aortan ahtauma korjataan ja se on sitten siinä, kun vika sitten paljastuikin paljon vakavammaksi. Itse en muistanut tilannetta aivan noin, enkä ainakaan syyttänyt lääkäriä "väärästä diagnoosista", koska eihän todellista tilannetta tiedetty edes heti ensimmäisen leikkauksen jälkeen.

Lääkäri myös puhui Helsingin kirurgien ja kardiologien tiimistä lämpimään sävyyn ja sanoi, etteivät vanhemmat varmasti osaa edes ajatella, miten paljon järjen lisäksi siellä ajatellaan asioita myös sydämellä ja että jokainen lapsi on myös heille yksilö ja päätökset ovat vaikeita. Vaikka suurin piirtein kaikki tähän asti tapaamani lääkärit olivat olleet mukavia ja asiantuntevia, sain tästä keskustelusta aivan uuden näkökulman koko sydänkirurgiaan. Helposti kun sitä ajattelee, että lapset ovat lääkäreille vain potilaita toisen perään, eikä heitä välttämättä sen enempää mietitä yksilöinä.

Seuraavaksi lääkäri kysyi, että mitä kaikkea Poika nyt sitten söi. Mielessäni ihmetellen mietin, että mitä tuollaisen kolmekuukautisen vauvan sitten kuuluisi syödä. Ei kai vielä oletettu, että soseita pitäisi maistella. Hoitaja auttoi minut alkuun: "niin että rintamaitoa ja..?". Vastasin, että aivan. Rintamaitoa. Sitten vasta tajusin kysymyksen sisällön. Syöminenhän monelle sydänvikaiselle lapselle on ongelmallista ja meillekin Helsingissä kerrottiin, että monesti pitää esimerkiksi vahvistaa maitoa ravintolisillä tai korvikkeella. En vain osannut ajatella sitä, koska Poika oli hienosti pärjännyt koko ajan ihan omalla rintamaidollani. Eikä nenämahaletkun poistonkaan jälkeen ollut ollut mitään ongelmia syömisessä. Välillä Poika pulautteli, mutta mielestäni ihan normaalin vauvan tapaan. Lääkäri oli aidosti hämmästynyt. Ensinnäkin siitä, että miten olin saanut maidontulon jatkumaan koko sairaalassaoloajan ja siitä, että Poika jaksoi niin hyvin syödä, ettei mitään lisiä ravintoon tarvittu. Hän todella sanoi arvostavansa vaivannäköäni. Tästä tuli minulle todella hyvä mieli, sillä vaikka moni oli "suoritustani" kehunut ja itsekin välillä mietin, oliko ainaisessa pumppaamisessa mitään järkeä, kova työ oli kannattanut ja joku muukin kuin minä, oli sitä mieltä.

Pojan tilanne oli edelleen yhtä hyvä, kuin miltä se ulospäin näyttikin. Sydän toimi niin kuin oli tarkoitus ja saturaatiokin näytti 84:ä. Ultraäänessä näkyi, että shuntti oli hyvin auki eikä mitään muutakaan hälyyttävää näkynyt. Paino nousi hyvin ja lääkäri sanoikin, että nyt voisi maitojen seuraamista hieman höllentää. Siihen asti olin merkannut joka päivältä maitomäärät, että ne pysyivät kutakuinkin tavoitteessa. Nyt lääkäri sanoi, että voisi seuraamista harventaa ensin joka toiseen päivään ja sitten joka kolmanteen, oman mielenrauhan mukaan. Kerran viikossa vaikka riittäisi, koska kyllä sitä sitten muutenkin huomaisi, jos syömisessä jotain erikoista ilmenisi.

Lähdin erityisen hyvillä mielin ajelemaan kotiin kontrollin jälkeen. Pojan kunto oli tilanteeseen nähden hyvä ja käynnistä jäi sellainen tunne, että joku oikeasti välittää Pojasta ihan yksilöinä (ja meistä perheenä), eikä vain yhtenä sydänpotilaana muiden joukossa.