Koska Pojan saturaatio eli veren happiarvo oli koko ajan alhaisempi kuin terveellä lapsella, myös ihon väri oli erilainen. Aluksi sen huomasi koko ajan, mutta mitä kauemman Pojan kanssa oltiin oltu kotona, sitä vähemmän siihen kiinnitti huomiota. Poika oli siis koko ajan enemmän tai vähemmän sinertävä. Aamuisin hieman harmahtava. Valokuvista sen huomasi selkeästi, varsinkin jos Tyttö oli vieressä normaalin värisenä. Saturaatio pyöri siinä 80 tienoilla kontrollissa mitatessa ja se oli tässä tilanteessa ihan hyvä tulos. Normaalisti saturaatio on lähellä 100:a. Erityisesti sinertävän värin huomasi Pojan hermostuessa kovasti, silloin hän muuttui aivan (tehon hoitajan sanojen mukaan) mustikaksi. Se oli todella kuvaava sana.
Yhtenä päivänä kun Poika oli sylissäni, satuin vilkaisemaan meitä peilin kautta ja sydämeni pompahti. Pojan housun puntti oli noussut ylös ja alta paljastui aivan sinisenliila jalka. Pelästyin todella ja äkkiä nykäisin housut Pojan jalasta nähdäkseni, oliko hän kauttaaltaan sen värinen. Siinä samassa jalan väri palautui ennalleen. Ilmeisesti Pojan asento oli vain sylissä ollut sellainen, että veri ei päässyt kunnolla kiertämään tai vastaavasti pakkautui jalkaan ja väri muuttui nopeasti tummaksi. Rauhoittumisessani kesti jonkin aikaa ja helpotuksen tunne toi mukanaan myös kyyneleet. Vaikka Pojan vointi oli koko ajan kotona ollut tasaisen hyvä, siinä tilanteessa huomasi, miten itse oli koko ajan varuillaan ja pelkäsi muutosta huonompaan. Pojan keuhkoverenkiertohan oli shuntin varassa ja äkillisiä muutoksia voinnissa, hengityksessä tai värityksessä piti seurata koko ajan. Silloin huomasin, miten veitsen terällä sitä koko ajan asteltiin ja kuinka sitä itse tyynen pinnan alla oli kuitenkin koko ajan varuillaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti