Vanhat kujeet

Tammikuun alkaessa oli aika jälleen tarttua puhelimeen ja häiritä HUS:n jonohoitajaa. Ja ei, vieläkään ei löytynyt Pojan nimeä leikkauslistalta. Vointi oli edelleen hyvä, mutta koko ajan pelkäsin enemmän ja enemmän, että meille tulisi jostain syystä äkkilähtö Helsinkiin, jos ei leikkausta pian tehtäisi suunnitellusti. Pojan leikkaushan siis piti olla noin kuuden kuukauden ikäisenä ja Poika olisi tuota pikaa kahdeksan kuukautta ja syyskuussa annettu kolmen kuukauden kiireellisyyskin oli kohta jo ohitettu. Mutta kun mitään syytä ei ollut kiirehtiä, piti vain jäädä odottamaan leikkauskutsua. En voinut olla miettimättä, johtuiko leikkauksen viivästyminen Helsingin lastenklinikan tilaongelmista ja tehon vetämättömyydestä. Jos näin oli, oli käsittämätöntä että asialle ei tehty mitään. Ymmärsin tietysti, että kaikki sellaiset leikkaukset, jotka olivat välttämättömiä ja kiireellisiä lapsen kunnosta johtuen, menivät etusijalle. Silti isoin huoli minulla oli tietysti meidän lapsestamme ja siitä, ettei mitään takeita ollut voinnin jatkumisesta hyvänä, vaikka juuri sinä päivänä Poika olikin hyvinvoiva.