Puun takaa

Pojan kotiinlähtöä alettiin valmistella toden teolla ja läpi piti käydä kaikki rutiinitarkastukset sydämen ja pään ultrasta, keuhkokuviin ja sydänfilmeihin. Myös lastenneurologi kävi osastolla tutkimassa Poikaa ja huomasi saman pään ja silmien kääntämisen kuin minä aikaisemmin, mutta ei tuntunut siitä olevan kovin huolissaan vaan kertoi, että asia saattaa korjaantua ajan myötä. Hän lähetti kuitenkin varmuuden vuoksi fysioterapeutin katsomaan Pojan lihaksistoa, jos siinä olisi jokin syy, minkä takia pää kääntyy aina samaan suuntaan. Ja kun fysioterapeutti saapui, Poika oli juuri unten mailla, pää kääntyneenä siihen toiseen suuntaan. Hän totesi hymyillen, että tuskin siinä siis mitään vikaa on, mutta esim. kaulassa olleen kanyylin takia on Poika voinut tottua pitämään päätä tiettyyn suuntaan ja neuvoi vain kotona tasaisesti harjoittamaan pään kääntämistä molempiin suuntiin. Neurologinen puoli kontrolloitaisiin kyllä sitten jossain vaiheessa.

Vaikka valmistelut olivat käynnissä ja kovasti ohjeita tippui joka suunnasta, tuli silti jokseenkin järkytyksenä se aamu, kun kerrottiin, että Poika pääsisi kotiin. Mies oli ollut Tytön kanssa kotona jo muutaman päivän ja hänkin hieman ehkä hätääntyi kun soitin ja kerroin, että kaipaisimme kyytiä kotiin. Lupasi kuitenkin pakata Pojalle jotain vaatetta mukaan ja lähteä meitä hakemaan.

Minä leijuin pilvissä ja vaikka tiesin, että miehellä kestäisi muutama tunti saapua paikalla, minulle tuli kova kiire järjestellä asiat kuntoon, jotta pääsisimme lähtemään. Osastolla oli pulaa paikoista, joten minulta kysyttiin, sopisiko että Poika majailisi lopun aikaa vaunuissa, jotta laitoshuoltaja saisi sänkypaikan laitettua kuntoon seuraavaa potilasta varten. Ja sopihan se. Itse päätin käydä syömässä kun Poika nukahti päiväunille ja törmäsin ruokalassa yhteen tutuista teho-osaston hoitajista. Hän tiedusteli, mitä Pojalle kuuluu, eikä ollut uskoa korviaan kun kerroin, että olimme juuri lähdössä kotiin, noin viikon osastojakson jälkeen. Hän totesi, että Poika tosiaan oli toipunut uskomatonta vauhtia.

Poikkesin pikaisesti osastolla ja Pojan yhä nukkuessa, sovin hoitajan kanssa, että menisin tässä välissä Ronald McDonald -talolle tekemään loppusiivouksen ja pakkaamaan tavarat lähtöä varten. Tuntui uskomattomalta kerätä tavarat ja jättää huone tyhjilleen. Tätä päivää oli odotettu ja nyt kun se oli käsillä, tunne oli jälleen kerran epäuskoinen. Palautin avaimet ja tarvittavat lomakkeet toimistolle ja sanoin kiitokset henkilökunnalle. Sitten palasin lastenklinikan osastolle K4 odottelemaan kyytiämme kotiin. Kotiin?