Osastolta osastolle

Vihdoin pääsimme siirtymään teho-osastolta sydänosastolle K4. Toisaalta olin voinnin edistymisestä erittäin onnellinen, mutta toisaalta osastolle meno myös pelotti. Siihen asti Pojalla oli koko ajan ollut hoitaja vieressä tarkkailemassa ja huolehtimassa, että kaikki on kunnossa ja sujuu. Itse en tosiaan koko teho-osastoaikana ollut saanut juuri muuta tehdä kuin silitellä poikaa, lukuun ottamatta paria viimeistä päivää kun pääsin jo vaipanvaihtoon ja sain ottaa hänet syliin. Heti osastolle mentäessä tuli selväksi, että täällä Poika olisi vain yksi muiden joukossa ja vaikka ensimmäiset yöt hän viettäisikin tehotarkkailuhuoneessa, silti tuntui kuin meidät olisi jätetty heitteille. En siis tarkoita tätä nyt kritiikkinä osastoa kohtaan, vaan hoito vain on erilaista noita kahta yksikköä vertaillessa.

Osastolla olo on paljon vapaampaa ja ns. huolettomampaa vaikka samoja sydänvikoja sielläkin tietysti hoidetaan. Heti ensimmäisenä päivänä "järkytystä" aiheutti esimerkiksi sellaiset pienet asiat, että teholla nenämahaletkuun oli maidon jälkeen aina laitettu ruiskulla steriiliä vettä. Osastolla hoitaja vetäisi ruiskuun veden suoraan hanasta. Ja kun Pojan tutti putosi maahan, se virautettiin hanan alla ja taas kelpasi. Osaston touhuhan lähinnä muistuttaa ihan sitä normaalia elämää, mutta siirtymävaiheessa kaikki nuo tavat tuntuivat todella oudolta kun viiden viikon aikana oli tottunut olemaan ylivarovainen kaikkien asioiden suhteen.

Informaation kulku osastolla oli myös hieman eri luokkaa. Kun jotain kysyi, siihen harvemmin osattiin antaa suoraa vastausta kun vuorossa oli ollut joku muu hoitaja tapahtuman aikaan tms. Muutenkin tuntui todella oudolta olla pitkiä aikoja huoneessa Pojan kanssa kahdestaan kun hoitajia ei juuri näkynyt. Piti siis taas opetella uusi tapa olla. Elintoiminnoista kertova monitori tuli todella tutuksi. Välillä piti itseään oikein muistuttaa katsomaan Poikaa eikä vain rytmin ja saturaation vaihteluita.

Tilaa oli melko vähän ja tuolit olivat epämukavia, varsinkin kun sieltä osastolta ei malttanut lähteä kuin ehkä pikaisesti syömään välillä. Pitkiä aikoja vain istuin Poika sylissä, yleensä nukkuen, ja tuijottelin tuota pientä ihmisenalkua.