Hiustupsu

Sairaalassa ollessa surin moniakin asioita. Jotkut isompia, toiset taas ihan mitättömiä. Yksi asioista oli se, että minusta tuntui, että vauva-aika menisi ohitse. Vaikka tässä vaiheessa Poika oli ollut teho-osastolla vasta viitisen viikkoa, hän ei näyttänyt enää vastasyntyneeltä vaan isolta vauvalta jo. Kukaan ei osannut sanoa, kuinka kauan sairaalassa vielä menisi ja yhden vaatekerran mieheni oli jo vienyt kotiin, kun se oli jäänyt pieneksi. Päätimme, että ostaisimme vaikka Helsingistä sitten kotiinlähtövaatteet vasta kun kotiutuminen olisi varmaa.

Niitä mitättömiä asioita oli muun muassa se, että Pojan hiuksia jouduttiin leikkaamaan kanyyleiden tieltä. Niin naurettavalta kuin se kuullostaakin. Sillähän ei käytännössä ollut mitään merkitystä, mutta ihmismielen kiemurat ovat kummallisia. Ehkä se oli yksi tapa viedä ajatukset muualle varsinaisesta murheesta.

Hiustenleikkuuseen liittyen mieleeni jäi eräs kerta, kun saavuimme teho-osastolle. Tämä tapahtui päivää ennen ensimmäistä leikkausta. Mennessämme huoneeseen hoitaja iloisesti ojensi minulle kirjekuoren. He olivat joutuneet leikkaamaan Pojan hiuksia kanyylin tieltä ja hän oli ottanut tupsun talteen ja liimannut sen pahvikortille antaakseen minulle. Ele oli näin jälkikäteen ajatellen mitä hienoin, mutta juuri siinä tilanteessa ja siinä mielentilassa se oli kuin isku vasten kasvoja. Hiustupsu kirjekuoressa - siinä kaikki mitä sairaalasta mukaani saisin.