Hiekkaleikit

Lähdimme ajelemaan kotia kohti hyvillä mielin ja ehkä hieman hämmentyneinäkin, koska itse ainakin olin alkanut jo tehdä ajatustyötä siitä, että leikkaus olisi mahdollisesti jo loppuvuodesta. Nyt kuitenkin oli näillä tiedoilla ainakin vuosi, ellei jopa kaksi aikaa siihen, että pitäisi palata Helsinkiin ja jännittää Pojan leikkausta ja toipumista. Vaikka se olisi vääjäämättä edessä, nyt juuri tällä hetkellä tuntui taas helpommalta hengittää. Leikkaus olisi "sitten joskus".

Helpotuksen tunteen sai aikaan myös se, että leikkaus ylipäätään oli mahdollinen. Vaikka en muuta ollut aktiivisesti ajatellutkaan, oli kuitenkin aina se pieni mahdollisuus olemassa, että rakenteista löytyisi jotain sellaista, ettei seuraavaa leikkausta pystyttäisikään tekemään. Sitä ei onneksi nyt tarvinnut murehtia.

Kotiin päästyämme lapset halusivat leikkiä hiekkalaatikolla ja heitä katsellessani mietin, että tuntui kuin Helsingissä käynnistä olisi viikkoja, vaikka olimme juuri hetki sitten sieltä saapuneet. Oma kotimme tuntui sijaitsevan eri maailmassa. Ja Poika leikki hiekkalaatikolla kuin mitään ei olisi tapahtunut. Loppuviikon olisin lasten kanssa kotona, jotta Pojan pistokohdat paranisivat kunnolla, mutta muuta poikkeavaa ei tämä reissu elämäämme aiheuttanut. Lapset eivät turhaan jää rypemään tapahtuneessa tai oleta olevansa kipeitä vain siksi että jotain on tehty, vaan elävät hetkessä täysillä, niin kuin sen pitäisikin olla. Siitä olisi hyvä ottaa oppia itse kunkin.

Pirteä peipponen

Seuraavana aamuna Poika olikin jo täysin oma itsensä. Aamupalaksi hän söi kaksi lautasellista muroja katsellen samalla lastenohjelmia. Näytti siltä, että pääsisimme tänään lähtemään kotiin, kunhan Pojan röntgenkuva olisi otettu ja katsottu että koilaus oli kohdallaan. 

Poikaa harmitti aika paljon kun hoitaja irrotteli molemmista käsistä teippejä, jotka pitivät kanyyleja paikoillaan. Teippi oli aika tiukasti paikoillaan eikä auttanut, vaikka hoitaja suihkutteli siihen öljyä liiman irroittamiseksi. Kun kaikki teipit ja kanyylit oli saatu poistettua, Poika sanoi kyynelten läpi "Kiitos!". Hoitaja sanoi, että eipä usein ole näin kohteliasta potilasta nähnyt.

Jonkin ajan kuluttua kävelimme röntgeniin ja sielläkin kaikki sujui hienosti ja Poika muisti taas kiittää, kun hommat oli hoidettu. Olin ylpeä reippaasta lapsestamme ja taas kerran ihmettelin, miten Poika toipui niin nopeasti toimenpiteestä.

Mies ja Tyttö olivat tulossa aamupäivällä sairaalaan odottelemaan Pojan kotiutusta, mutta mikään kiire ei vielä ollut, koska lääkärikierto ei ollut vielä ehtinyt Pojan huoneeseen asti ja papereiden kirjoittamisessakin kestäisi sitten aikansa. Yritin muistella mitä kaikkia lappuja tarvitsimme sairaalakäynniltä, jotta muistaisin niitä sitten pyytää.

Mietin, miten niillä leikkausreissuilla oli jaksanut istua täällä osastolla, kun jo tämä puolikas päivä tuntui niin pitkältä. Kai sitä silti jaksaa mitä vaan kun on pakko.

Mies ja Tyttö saapuivat osastolle ja kerroin, ettei asiat olleet edenneet vielä mihinkään. Lääkäri oli vasta tulossa. Puolilta päivin katetroinnin tehnyt kardiologi saapui ja sanoi, että odottelisi vielä, että käymme siellä keuhkokuvassa. Kerroin, että olimme käyneet siellä jo jonkin aikaa sitten ja hän lähti katsomaan kuvia.

Tullessaan takaisin hän kertoi, että kuvat näyttivät siltä miltä pitikin ja että Pojan asiat oli ehdittykin käsitellä jo sen aamuisessa kirurgien ja kardiologien kokouksessa. Kaikki näytti hyvältä ja leikkaussarjan seuraavaan vaiheeseen voitaisiin edetä. Mutta koska Poika oli vielä niin pieni ja keuhkovaltimotkin hieman kapeat, eikä voinnin suhteen ollut suurempaa hätää, kirurgi oli sanonut ettei leikkaus olisi vielä ajankohtainen vaan hyvin voitaisiin odotella vuosi, jopa kaksi vuotta ennen kuin TCPC tehtäisiin. Kardiologi itse sanoi, että noin vuoden päästä luultavasti olisi se todennäköisempi aikataulu.

Olimme hämmästyneitä, leikkausta ei tarvitsisikaan tehdä nyt tänä vuonna. Kysyin, pitääkö katetrointi tehdä sitten uudelleen ennen leikkausta, mutta kardiologi sanoi, että hyvin voi esimerkiksi vuoden päästä tulla leikkaukseen näillä samoilla tiedoilla. Näillä puheilla saimme luvan lähteä kotia kohti kunhan paperit olisivat selvät.

Väsynyt potilas

Sairaalaan saapuessamme Poika oli hereillä ja makaili sängyssä katsoen lastenohjelmaa seinällä olevasta televisiosta. Uusien lyhyempien hiusten kanssa hän näytti niin isolta, ei ollenkaan vauvalta enää. Silmistä näki, että aika paljon väsytti. Pojalla oli pelkkä vaippa päällä ja desinfiointiaine oli värjännyt ihon punaiseksi. Haavalaput oli laitettu pistokohtiin kaulalle ja nivusiin ja molemissä käsissä oli edelleen kanyyli, josta toiseen meni suolaliuosta nesteytyksen tasapainottamiseksi. Kyllä sieltä hymy irtosi kun lähestyimme sänkyä ja tervehdimme Poikaa. Mietin mitä Tyttö mahtoi ajatella Pojan senhetkisestä ulkomuodosta, mutta eipä tuo tuntunut olevan moksiskaan vaan sujahti saman tien sängyn vierelle pikkuveljeä silittelemään.

Pojan hengitys oli kovin vinkuvaa, samalla tavalla kuin kurkunpääntulehduksen ollessa päällä. Hoitaja toi aika pian spiraa ja kerroin, että se on tuttua puuhaa, ollaan käyty monta kertaa sairaalassa kurkunpääntulehduksen takia. Yleensä Poika taisteli vastaan kun maskia pidettiin naamalla, mutta tämä hoitajapa antoikin Pojan itse pitää maskista kiinni ja koko lääkkeen hengittely meni ilman suurempia vastalauseita.

Kysyin, onko yleistä, että nukutuksen jälkeen kurkku menee tukkoon, ja hoitaja sanoi, että joillakin käy niin. Mietin, mahtoiko herkkyys kurkunpääntulehduksiin aiheuttaa myös sen, että ilmeisesti hengitysputki ärsytti kurkkua niin paljon, että se meni tukkoon. Hoitaja ei siihen osannut sanoa juuta eikä jaata, mutta sanoi, että kyllä se mahdolliselta kuulosti. Spira onneksi auttoi nopeasti, eikä sitä enää sen jälkeen sinä iltana tarvittu.

Mies ja Tyttö lähtivät jonkin ajan kuluttua kauppaan ja hotellille, jotta Tyttö pääsisi ajoissa nukkumaan ja minä jäin Pojan luo sairaalaan yöksi. Samassa huoneessa oli myös se lapsi, joka oli ollut päivän ensimmäisenä katetroinnissa ja hänenkin äitinsä oli jäämässä yöksi. Yrittäessäni korjata Pojan asentoa sängyssä huomasin, että Poika ja sänky olivat kauttaaltaan märät. Pissa oli tullut vaipasta läpi ihan urakalla. Ei auttanut muuta kuin soittaa hoitaja paikalle ja samalla kun pesin Pojan ja laitoin uudet vaatteet, hoitaja vaihtoi tilalle kuivat petivaatteet. Sen jälkeen Poika ei enää halunnutkaan takaisin sänkyyn vaan halusi makailla sylissäni torkahdellen välillä.

Iltapala-aikaan hoitaja kävi kysymässä haluaisiko Poika jotain syötävää ja päädyimme siihen, että jogurtti olisi varmasti ihan hyvä iltapala tässä kohtaa. Poika söikin reippaasti jogurttinsa, taisi olla jo vähän nälkä kun ei ollut koko päivänä syönyt mitään. Jonkin ajan päästä Poika alkoi sylissäni kiemurrella ja ihmettelin mikä nyt oli. Eipä siinä kauan mennyt, kun koko purkillinen jogurttia tuli paluupostissa takaisin ja sitä oli laittiat, sänky ja minun housuni täynnä. Pojan vatsa oli ollut eri mieltä syömisestä. Ei auttanu muu kuin kutsua siivouspartio paikalle. Sain tietää, että sama porukka oli käynyt siivoamassa naapurisängyn oksennukset juuri hetkeä aiemmin kun tulimme paikalle.

Minulla ei ollut varahousuja mukana, joten sain lainaksi sairaalahousut. Pojan sänky vaihdettiin kokonaan uuteen ja potilaspaikka puunattiin ja desinfioitiin. Kun tämä kaikki oli tehty, hoitaja kävi kysymässä ottaisiko Poika vielä jotain syötävää. Päätimme kuitenkin, että oli ehkä parempi jättää syömiset tältä illalta ja panostaa vain juomiseen. Petasin itselleni patjan Pojan sängyn viereen ja yritimme koko huone alkaa nukkua. Poika simahtikin nopeasti ja minäkin laitoin korvatulpat päähän ja nukuin koiranunta muutaman tunnin.

Huvia ja jännitystä

Lähdimme sairaalasta viettämään aikaa Tytön kanssa Linnanmäelle. Kardiologi oli edellisenä päivänä kertonut, että toimenpiteessä menisi kokonaisuudessaan muutama tunti, joten ajattelimme, että sillä aikaa oli hyvä keksiä jotain muuta tekemistä. Lääkäri lupasi soittaa heti kun toimenpide olisi ohi ja Poika olisi menossa heräämöön.

Edelleen mieleni oli rauhallinen ja mietin, miten nurinkurista oli viettää hauskaa päivää huvipuistossa muun perheen voimin sillä välin kun Poika oli sairaalassa toimenpiteessä. Olin kuitenkin luottavaisin mielin sen suhteen, että kaikki sujuisi hyvin eikä suurempia yllätyksiä tulisi eteen.

Siinä kohtaa kun huomasin kellon olevan sen verran, että soittoa voisi alkaa odotella, tunsin jännityksen vatsassani. Mitä jos sieltä ei soitettaisikaan vielä, vaan olisi tullut jotain mutkia matkaan. Ei kuitenkaan mennyt kauaakaan kun puhelimeni soi ja kardiologi kertoi uutiset. Päälimmäiseksi jäi mieleen, että kaikki oli mennyt hyvin ja sydän oli näyttänyt sellaiselta kuin oli ajateltukin. Aortan ahtaumakohta, josta oli puhuttu jo Glennin leikkauksesta asti oli niin vähäinen, ettei sille tarvinnut nyt tehdä mitään. Rintavaltimosta lähti ns. kollateraalisuonia sen verran, että rintavaltimo oli koilattu eli sinne sisään oli laitettu pieni terässykkyrä, joka hyydyttäisi aikaa myöten suonen umpeen ja näin veren virtaaminen kollateraalisuoniin vähenisi tai loppuisi kokonaan. Tämä saattaisi auttaa Pojan saturaatioarvoihin. 

Poika kärrättäisiin nyt heräämöön ja parin tunnin päästä hän olisi takaisin osastolla. Katetroinnin tulokset käsiteltäisiin kirurgien ja kardiologien kokouksessa joko seuraavana perjantaina tai sitten elokuussa, lomista johtuen ja kotiin tulisi sitten kirje jatkosuunnitelmista. Poika olisi nyt yhden yön osastolla tarkkailtavana ja jos kaikki sujuisi suunnitelmien mukaan, hän pääsisi huomenna kotiin. Röntgenkuvalla vielä aamulla varmistettaisiin, että koilaus on oikealla paikalla ja lääkäri kävisi tarkistamassa pistokohdat kaulalla ja nivusissa.

Taas kerran helpotus valtasi mieleni. Kaikki oli mallillaan ja Poika oli selvinnyt hienosti sydämen katetroinnista. Päätimme käydä vielä kaikki yhdessä maailmanpyörässä ja lähteä hotellille hakemaan tavarani, koska jäisin osastolle Pojan kanssa yöksi. Sitten katsomaan tuota pientä sankaria.

Sydämen katetroinnin aika

Aamulla hotellissa kävimme muut salaa vuoron perään alhaalla aamupalalla kun Poika kyseli "aamupa, aamupa?" Hän ei saanut syödä mitään ennen operaatiota, ja vähän itseäni harmitti runsaan aamiaispöydän äärellä, kun toinen ihmetteli huoneessa, miksei saa syötävää.
 

Lähdimme koko porukka sairaalalle ja menimme odottelemaan jälleen leikkihuoneeseen. Huoneessa odotteli myös toinen perhe, jolla oli kaksoistytöt, joista toiselle oltiin tekemässä joku operaatio myöhemmin. Kun hoitaja kävi heille sanomassa, että he voisivat mennä alakerran isompaan leikkitilaan odottelemaan, mekin päätimme lähteä katsomaan, mitä sieltä löytyisi. Hoitaja lupasi soittaa sitten kun meidän pitäisi tulla takaisin osastolle.

Alakerran leikkitilan pöydällä oli tarjolla suklaata, mutta Poika ei onneksi ehtinyt huomaamaan sitä kun oli niin kiinnostunut leluista. Muutenkaan Poikaa ei tuntunut nälkä vaivaavan, vaikka ajattelin että hän tässä vaiheessa olisi ollut jo hieman kärttyinen nälästä johtuen.

Tytölle kerroimme suurin piirtein, mitä sairaalassa seuraavaksi tapahtuisi, ja hän oli huolissaan muistaisiko Poika meitä ollenkaan enää sitten katetroinnin jälkeen. Rauhoittelin, että ei Pojan muistille mitään tapahtuisi, hänen sydäntään vain tarkasteltaisiin.

Kun kello tuli 11 päätimme lähteä takaisin osastolle, koska luultavasti Pojan aika olisi aivan pian. Juuri osastolle päästessämme, hoitaja tulikin vastaan ja sanoi ajoituksemme olevan loistava. Ensimmäinen potilas oli juuri tullut katetrointilaboratoriosta ja Pojalle pitäisi nyt antaa esilääkitys.

Poika puettiin vaaleanpunaisiin sairaalavaatteisiin ja hänelle laitettiin vaaleansininen nimiranneke käteen. Kädenselkiin laitettiin myös EMLA-laput, joissa on puuduttavaa ainetta, jotta kanyylin laittaminen ei tuntuisi niin pahalta. Poika sai rauhoittavan lääkkeen suun kautta ja makaili sängyssä ihmetellen katossa olevaa junan kuvaa. Vaikka tilanne tavallaan on vakava ja on kamala päästää ajatukset taas tuohon asiaan, että sydänvika on todellinen ja toimenpiteeseen ollaan menossa, samalla on todella huvittavaa katsella kun pieni ihminen on kuin humalainen. Silmistä näkee, että ajatukset pörräävät aivan jossain muualla ja ilme kertoo, ettei nyt olla ihan terävimmillään. Tyttö silitteli Pojan päätä kunnes hoitaja tuli ja oli aika kärrätä Poika toimenpiteeseen