Väsynyt potilas

Sairaalaan saapuessamme Poika oli hereillä ja makaili sängyssä katsoen lastenohjelmaa seinällä olevasta televisiosta. Uusien lyhyempien hiusten kanssa hän näytti niin isolta, ei ollenkaan vauvalta enää. Silmistä näki, että aika paljon väsytti. Pojalla oli pelkkä vaippa päällä ja desinfiointiaine oli värjännyt ihon punaiseksi. Haavalaput oli laitettu pistokohtiin kaulalle ja nivusiin ja molemissä käsissä oli edelleen kanyyli, josta toiseen meni suolaliuosta nesteytyksen tasapainottamiseksi. Kyllä sieltä hymy irtosi kun lähestyimme sänkyä ja tervehdimme Poikaa. Mietin mitä Tyttö mahtoi ajatella Pojan senhetkisestä ulkomuodosta, mutta eipä tuo tuntunut olevan moksiskaan vaan sujahti saman tien sängyn vierelle pikkuveljeä silittelemään.

Pojan hengitys oli kovin vinkuvaa, samalla tavalla kuin kurkunpääntulehduksen ollessa päällä. Hoitaja toi aika pian spiraa ja kerroin, että se on tuttua puuhaa, ollaan käyty monta kertaa sairaalassa kurkunpääntulehduksen takia. Yleensä Poika taisteli vastaan kun maskia pidettiin naamalla, mutta tämä hoitajapa antoikin Pojan itse pitää maskista kiinni ja koko lääkkeen hengittely meni ilman suurempia vastalauseita.

Kysyin, onko yleistä, että nukutuksen jälkeen kurkku menee tukkoon, ja hoitaja sanoi, että joillakin käy niin. Mietin, mahtoiko herkkyys kurkunpääntulehduksiin aiheuttaa myös sen, että ilmeisesti hengitysputki ärsytti kurkkua niin paljon, että se meni tukkoon. Hoitaja ei siihen osannut sanoa juuta eikä jaata, mutta sanoi, että kyllä se mahdolliselta kuulosti. Spira onneksi auttoi nopeasti, eikä sitä enää sen jälkeen sinä iltana tarvittu.

Mies ja Tyttö lähtivät jonkin ajan kuluttua kauppaan ja hotellille, jotta Tyttö pääsisi ajoissa nukkumaan ja minä jäin Pojan luo sairaalaan yöksi. Samassa huoneessa oli myös se lapsi, joka oli ollut päivän ensimmäisenä katetroinnissa ja hänenkin äitinsä oli jäämässä yöksi. Yrittäessäni korjata Pojan asentoa sängyssä huomasin, että Poika ja sänky olivat kauttaaltaan märät. Pissa oli tullut vaipasta läpi ihan urakalla. Ei auttanut muuta kuin soittaa hoitaja paikalle ja samalla kun pesin Pojan ja laitoin uudet vaatteet, hoitaja vaihtoi tilalle kuivat petivaatteet. Sen jälkeen Poika ei enää halunnutkaan takaisin sänkyyn vaan halusi makailla sylissäni torkahdellen välillä.

Iltapala-aikaan hoitaja kävi kysymässä haluaisiko Poika jotain syötävää ja päädyimme siihen, että jogurtti olisi varmasti ihan hyvä iltapala tässä kohtaa. Poika söikin reippaasti jogurttinsa, taisi olla jo vähän nälkä kun ei ollut koko päivänä syönyt mitään. Jonkin ajan päästä Poika alkoi sylissäni kiemurrella ja ihmettelin mikä nyt oli. Eipä siinä kauan mennyt, kun koko purkillinen jogurttia tuli paluupostissa takaisin ja sitä oli laittiat, sänky ja minun housuni täynnä. Pojan vatsa oli ollut eri mieltä syömisestä. Ei auttanu muu kuin kutsua siivouspartio paikalle. Sain tietää, että sama porukka oli käynyt siivoamassa naapurisängyn oksennukset juuri hetkeä aiemmin kun tulimme paikalle.

Minulla ei ollut varahousuja mukana, joten sain lainaksi sairaalahousut. Pojan sänky vaihdettiin kokonaan uuteen ja potilaspaikka puunattiin ja desinfioitiin. Kun tämä kaikki oli tehty, hoitaja kävi kysymässä ottaisiko Poika vielä jotain syötävää. Päätimme kuitenkin, että oli ehkä parempi jättää syömiset tältä illalta ja panostaa vain juomiseen. Petasin itselleni patjan Pojan sängyn viereen ja yritimme koko huone alkaa nukkua. Poika simahtikin nopeasti ja minäkin laitoin korvatulpat päähän ja nukuin koiranunta muutaman tunnin.

Huvia ja jännitystä

Lähdimme sairaalasta viettämään aikaa Tytön kanssa Linnanmäelle. Kardiologi oli edellisenä päivänä kertonut, että toimenpiteessä menisi kokonaisuudessaan muutama tunti, joten ajattelimme, että sillä aikaa oli hyvä keksiä jotain muuta tekemistä. Lääkäri lupasi soittaa heti kun toimenpide olisi ohi ja Poika olisi menossa heräämöön.

Edelleen mieleni oli rauhallinen ja mietin, miten nurinkurista oli viettää hauskaa päivää huvipuistossa muun perheen voimin sillä välin kun Poika oli sairaalassa toimenpiteessä. Olin kuitenkin luottavaisin mielin sen suhteen, että kaikki sujuisi hyvin eikä suurempia yllätyksiä tulisi eteen.

Siinä kohtaa kun huomasin kellon olevan sen verran, että soittoa voisi alkaa odotella, tunsin jännityksen vatsassani. Mitä jos sieltä ei soitettaisikaan vielä, vaan olisi tullut jotain mutkia matkaan. Ei kuitenkaan mennyt kauaakaan kun puhelimeni soi ja kardiologi kertoi uutiset. Päälimmäiseksi jäi mieleen, että kaikki oli mennyt hyvin ja sydän oli näyttänyt sellaiselta kuin oli ajateltukin. Aortan ahtaumakohta, josta oli puhuttu jo Glennin leikkauksesta asti oli niin vähäinen, ettei sille tarvinnut nyt tehdä mitään. Rintavaltimosta lähti ns. kollateraalisuonia sen verran, että rintavaltimo oli koilattu eli sinne sisään oli laitettu pieni terässykkyrä, joka hyydyttäisi aikaa myöten suonen umpeen ja näin veren virtaaminen kollateraalisuoniin vähenisi tai loppuisi kokonaan. Tämä saattaisi auttaa Pojan saturaatioarvoihin. 

Poika kärrättäisiin nyt heräämöön ja parin tunnin päästä hän olisi takaisin osastolla. Katetroinnin tulokset käsiteltäisiin kirurgien ja kardiologien kokouksessa joko seuraavana perjantaina tai sitten elokuussa, lomista johtuen ja kotiin tulisi sitten kirje jatkosuunnitelmista. Poika olisi nyt yhden yön osastolla tarkkailtavana ja jos kaikki sujuisi suunnitelmien mukaan, hän pääsisi huomenna kotiin. Röntgenkuvalla vielä aamulla varmistettaisiin, että koilaus on oikealla paikalla ja lääkäri kävisi tarkistamassa pistokohdat kaulalla ja nivusissa.

Taas kerran helpotus valtasi mieleni. Kaikki oli mallillaan ja Poika oli selvinnyt hienosti sydämen katetroinnista. Päätimme käydä vielä kaikki yhdessä maailmanpyörässä ja lähteä hotellille hakemaan tavarani, koska jäisin osastolle Pojan kanssa yöksi. Sitten katsomaan tuota pientä sankaria.

Sydämen katetroinnin aika

Aamulla hotellissa kävimme muut salaa vuoron perään alhaalla aamupalalla kun Poika kyseli "aamupa, aamupa?" Hän ei saanut syödä mitään ennen operaatiota, ja vähän itseäni harmitti runsaan aamiaispöydän äärellä, kun toinen ihmetteli huoneessa, miksei saa syötävää.
 

Lähdimme koko porukka sairaalalle ja menimme odottelemaan jälleen leikkihuoneeseen. Huoneessa odotteli myös toinen perhe, jolla oli kaksoistytöt, joista toiselle oltiin tekemässä joku operaatio myöhemmin. Kun hoitaja kävi heille sanomassa, että he voisivat mennä alakerran isompaan leikkitilaan odottelemaan, mekin päätimme lähteä katsomaan, mitä sieltä löytyisi. Hoitaja lupasi soittaa sitten kun meidän pitäisi tulla takaisin osastolle.

Alakerran leikkitilan pöydällä oli tarjolla suklaata, mutta Poika ei onneksi ehtinyt huomaamaan sitä kun oli niin kiinnostunut leluista. Muutenkaan Poikaa ei tuntunut nälkä vaivaavan, vaikka ajattelin että hän tässä vaiheessa olisi ollut jo hieman kärttyinen nälästä johtuen.

Tytölle kerroimme suurin piirtein, mitä sairaalassa seuraavaksi tapahtuisi, ja hän oli huolissaan muistaisiko Poika meitä ollenkaan enää sitten katetroinnin jälkeen. Rauhoittelin, että ei Pojan muistille mitään tapahtuisi, hänen sydäntään vain tarkasteltaisiin.

Kun kello tuli 11 päätimme lähteä takaisin osastolle, koska luultavasti Pojan aika olisi aivan pian. Juuri osastolle päästessämme, hoitaja tulikin vastaan ja sanoi ajoituksemme olevan loistava. Ensimmäinen potilas oli juuri tullut katetrointilaboratoriosta ja Pojalle pitäisi nyt antaa esilääkitys.

Poika puettiin vaaleanpunaisiin sairaalavaatteisiin ja hänelle laitettiin vaaleansininen nimiranneke käteen. Kädenselkiin laitettiin myös EMLA-laput, joissa on puuduttavaa ainetta, jotta kanyylin laittaminen ei tuntuisi niin pahalta. Poika sai rauhoittavan lääkkeen suun kautta ja makaili sängyssä ihmetellen katossa olevaa junan kuvaa. Vaikka tilanne tavallaan on vakava ja on kamala päästää ajatukset taas tuohon asiaan, että sydänvika on todellinen ja toimenpiteeseen ollaan menossa, samalla on todella huvittavaa katsella kun pieni ihminen on kuin humalainen. Silmistä näkee, että ajatukset pörräävät aivan jossain muualla ja ilme kertoo, ettei nyt olla ihan terävimmillään. Tyttö silitteli Pojan päätä kunnes hoitaja tuli ja oli aika kärrätä Poika toimenpiteeseen 

Valmistelut

Olimme perillä ennen puolta päivää, juuri sopivasti. Tiesin, että luvassa olisi lähinnä odottelua seuraavat muutamat tunnit, koska kaikkia tutkimuksia ei ehditty tehdä peräjälkeen. Osasto näytti samalta kuin ennenkin. Lastenklinikalla tehtiin jotain remonttia ja välillä käytävillä kaikui korvia huumaava porausääni. Poika katseli käytävän hassua tarraa, jossa kirahvi alkoi toiselta seinältä ja pää kurkisti vastapäiseltä seinältä. Reippaana pikkumiehenä Poika ehti jo ensimmäisenä ilmoittautumaan kansliaan. Kerroimme mikä porukka olemme, sain esititetolomakkeen täytettäväksi ja meidät ohjattiin leikkihuoneeseen odottelemaan.

Siellä vietimmekin suurimman osan ajasta, mutta välissä Pojalta otettiin ylä- ja alaraajojen verenpaineet sekä sydänfilmi. Saturaatio näytti Pojan makoillessa 82 ja hoitajan kysyessä, onko se ollut tällä mallilla kotonakin vastasin, että ei vaan huomattavasti alhaisempi.

Kävimme myös keuhkokuvassa, jossa Poika oli tosi reipas ja hurmasi hoitajat. Verikokeet tietysti vähän harmitti, mutta sielläkin Poika veti pisteet kotiin kiitettyään hoitajaa kun verikoe oli otettu. Iltapäivällä tapasimme vielä katetroinnin suorittavan kardiologin joka jo etukäteen sanoi Pojan olevan vielä melko pienikokoinen leikkaukseen, mutta katsotaan, mitä katetroinnissa paljastuu. Keskustelimme myös anestesialääkärin kanssa, joka kertoi toimenpiteestä hieman tarkemmin ja samalla myös lastenlääkäri kyseli asioita Pojasta ja tarkasti, että korvat ja kurkku näyttivät terveiltä.

Iltapäivällä pääsimme viimein lähtemään Lastenklinikalta ja vietimme loppupäivän käyden syömässä ja tapaamassa ystäväperhettä. Menimme ajoissa hotellille ja rauhoituimme kaikki hyvissä ajoin nukkumaan. Poika olisi toinen katetroitava seuraavana päivänä, mutta meidän piti olla osastolla valmiina jo yhdeksän aikaan aamulla, koska ensimmäinen katetrointi saattaisi olla hyvinkin nopea.

Toinen todellisuus

Kaksi viikkoa kului toisaalta todella hitaasti ja toisaalta taas nopeasti. Olimme päättäneet lähteä reissuun koko perheen voimin. Saimme varattua huoneen läheisestä hotellista edulliseen hintaan, koska Lastenklinikoiden Kummit olivat tehneet joidenkin hotellien kanssa sopimuksen edulliseen hintaan yöpymisestä sairaalajakson ajaksi. Mäkkäritaloon ei pääsääntöisesti ollut asiaa katetrointireissulla, koska sinne oli koko ajan niin kova tunku muutenkin leikkaukseen tms. menevien osalta. Hetken mietimme, josko olisimme kysyneet paikkaa kuitenkin sieltä, mutta emme sitten viitsineet, kun ei se hotellihuone tullut sen kalliimmaksi Kelan yöpymiskorvauksen jälkeen ja reissun ei pitäisi kestää kahta yötä pidempään. 

Tytölle kerroimme etukäteen, mihin olimme menossa, ja että Pojalle tehtäisiin pieni toimenpide sydämeen liityen. Poika kun oli vasta kaksi vuotta ja kaksi kuukautta vanha, hänelle ei ollut tarvetta tarkemmin selittää mitä tehtäisiin tai valmistaa häntä sairaalareissuun erityisesti, vaikka toki asiasta myös hänelle kerrottiin. Niinpä sitten eräänä heinäkuisena maanantaiaamuna lähdimme ajelemaan kohti Helsinkiä. 

Siihen asti olin jonkin verran jännittänyt tulevaa visiittiä, mutta matkalla tuntui omituisesti, kuin olisimme olleet menossa vain kesälomareissulle. Tuntui epätodelliselta matkustaa kohti Lastenklinikkaa puolentoista vuoden tauon jälkeen. Poikakin oli aivan erilainen kuin viimeksi - kahdeksan kuukauden ikäisenä. Sydänvika kuitenkin tuntui yhtäkkiä taas vähän todemmalta.