Helsingissä ollessamme lääkäri puhui, että seuraava leikkaus tehtäisiin 1-2 kuukauden sisällä. Kun virallinen kirje lopulta Helsingistä tuli, siinä kerrottiin, että Poika oli laitettu leikkausjonoon 1-3 kuukauden kiireysluokalla.
Vaikka Pojalla ei voinnin puolesta ollut sillä hetkellä mikään kiire leikkaukseen, toivoin että aika tulisi pian. Oli puuduttavaa odotella kutsua ja samalla mieltä vaivasi shuntissa näkynyt pieni kaventuma. Mitä jos se yhtäkkiä pahenisikin ja jouduttaisiin lähtemään kotoa asti kiirellä leikkaukseen Helsinkiin.
En pystynyt keskittymään mihinkään muuhun, kuin että tuolle maailman pysäyttävälle tapahtumalle määrättäisiin ajankohta. Sitten siihen pystyisi alkaa valmistautua.
Samalla toivoin hartaasti, ettei se aika koskaan tulisi. En halunnut luovuttaa Poikaa leikeltäväksi. Ajatuksena tuntui naurettavalle, että tuolle eläväiselle, normaalille Pojalle pitäisi muka suorittaa joku leikkaus. Pöh.
Siinä odotellessa oli taas seuraavan kontrollin aika. Lääkäri kertoi asiat suunnilleen niin, kuin mitä olin ajatellutkin. Poika voi tilanteeseen nähden edelleen hyvin. Saturaatio pyöri 80 tienoilla ja huulissa oli havaittavissa lievää sinisyyttä. Mitään muutoksia huonompaan ei sydämen suhteen ollut tapahtunut ja voimme hyvillä mielin palata kotiin odottelemaan leikkauskutsua.
Melkein joka kerta kontrollissa lääkäri muisti mainita, miten hienoa oli nähdä Poika nyt niin virkeänä ja hyvinvoivana, kun hän muisti miten huolissaan lääkärit olivat olleet alkuviikkoina teho-osastolla Pojan sängyn vieressä miettimässä miten Pojan kävisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti