Pitkää aikaa

Syksy eteni ja Helsingin suunnasta ei kuulunut mitään. Minun postin kyttäämiseni kävi jo niin neuroottiseksi, että kävin  postilaatikolla aina heti, kun postin olisi pitänyt tulla ja viikonloput ärsyttivät minua, koska silloin posti ei kulkenut.

Soitin myös jonohoitajalle, mutta hänelläkään ei ollut uutisia. Seuraavan kuukauden leikkauslista oli melkein valmis, eikä Pojalle oltu vielä annettu aikaa. Hän kysyi myös, että onko Pojan tilassa tapahtunut jotain muutosta, mutta vastasin että ei, hän voi hyvin, äiti ei niinkään.

Yritin keskittyä normaaliin elämään ja tottahan toki, sitä piti myös elää, kahden pienen lapsen kanssa. Mutta aina kun lapset menivät nukkumaan ja minulla oli aikaa vajota omiin ajatuksiini, ne pyörivät vain ja ainoastaan yhden asian ympärillä. Olin tulla hulluksi!

Koitti taas seuraavan kontrollin aika, ja se oli kuin kopio edellisestä. Poika voi hyvin, saturaatiokin oli 84. Shuntti ei ollut kaventunut lisää.  Todettiin, että leikkaus mitä luultavimmin olisi joulukuussa, joten seuraavaa kontrolliaikaa ei nyt sovittu. Se olisi sitten leikkauksen jälkeen.

Leikkauksen jälkeen. Mikä se sellainen aika olisi? Nyt oli olemassa vain aika ennen leikkausta.