Paluu Helsinkiin tuntui musertavalta. Koko kesän olimme saaneet viettää rauhassa ja seurata Pojan kasvua ja kehitystä ja sydänvika oli välillä jäänyt jopa taka-alalle. Ajomatka tuntui painostavalta ja tuntui, että luontokin eli mukanamme kun kesä oli selvästi kääntynyt syksyn puolelle. Vapauden aika oli ohi ja todellisuus saavutti meidät.
Kyseessä oli vain CT-angio -kuvaus ja muita siihen liittyviä kokeita, mutta lastenklinikan ovesta astuminen toi muistot mieleen. Tällä kertaa Poika toivottavasti vierailisi ainoastaan sydänosastolla K4, mutta kuullessani teho-osaston ovikellon plimputuksen käytävällä, ahdistus painoi rintaani. Toivottavasti sinne ei tarvitsisi palata ennen seuraavaa leikkausta.
Osastolla Poika ensin mitattiin ja punnittiin sekä tehtiin muita esivalmisteluita. Poika nukutettiin CT-angio -tutkimusta varten ja me lähdimme sillä välin syömään. Osastolta sanottiin, että he soittaisivat kun Poika on palannut sinne.
Tutkimukseen ei mennyt kovin kauaa, pari tuntia heräämisineen Poika oli reissussa ja sitten meille jo soitettiin, että voisimme tulla takaisin. Etukäteen oli tiedossa, että seuraavan yön Poika viettäisi vielä tarkkailtavana osastolla varmuuden vuoksi ja oli sovittu, että minä jäisin hänen seurakseen ja ruokaa toimittamaan.
Kun pääsimme osastolle ja olimme menossa huoneeseen, jossa Pojan oli määrä majailla, hänen sänkyään kiikutettiin kovaa vauhtia tehotarkkailuhuoneeseen. Näin, että Pojan kasvoilla oli C-PAP -laite ja pelästyin toden teolla. Ei kai mikään vain ollut menossa pieleen. Hoitajat kertoivat, että Pojan saturaatiot eivät tahtoneet pysyä ylhäällä happiviiksistä huolimatta, ja he olivat päättäneet laittaa hänelle ylipainemaskin ja ottaa tarkempaan valvontaan tehotarkkailuhuoneeseen, jossa hoitaja olisi jatkuvasti läsnä.
Vaikka kyseessä ei ollut mikään kovin vakava tilanne, se sai minut masentumaan. Kuvittelin jo vaikka mitä kauheuksia, miten tilanne etenisi, koska olin kuullut sellaisiakin tarinoita, että rutiini tarkastuksista onkin jouduttu suoraan kiireelliseen leikkaukseen.
Tehotarkkailuhuoneessa vanhemmat eivät saaneet yöpyä, mutta en halunnut lähteä majapaikkaamme toiselle puolelle Helsinkiä varsinkaan siinä tilanteessa, kun Pojan vointi oli odotettua huonompi, joten sovin hoitajan kanssa, että voisin yöpyä leikkihuoneen lattialla. Näin Poika saisi myös syödäkseen omaa maitoa, eikä tarvinnut siinä kohtaa alkaa testailemaan, sopisiko korvike hänen vatsalleen. Lupasin kiltisti nukkua yöni, enkä roikkua huoneen ovella, mitä hoitaja näytti pelkäävän. Minulle riitti tieto siitä, että olin parin huoneen päässä ja jos jotain tapahtuisi, saisin siitä tiedon varmasti nopeasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti