Arpaonni

Yö sujui tasaisesti, ja Poika oli nukkunut rauhallisesti, heräten vain pari kertaa syömään. Tilanne ei ollut huonontunut, mutta seuraavana päivänä hereillä ollessa Pojan saturaatiot edelleen välillä tipahtivat 60 tienoille. Ulospäin Poika kylläkin näytti ihan hyvin voivalta, ja alhaisista saturaatioista huolimatta ihan hyvän väriseltäkin.

Lääkärit kertoivat, että saturaatioiden lasku nukutuksen yhteydessä ja sen jälkeen on melko yleistä tämän sydänvian omaavilla, eivätkä olleet kovin huolissaan. Ainoa asia oli, että mikäli vointi ei kohentuisi, joutuisimme viettämään osastolla vielä toisenkin yön.

Myöhään iltapäivään asti arvottiin, pääsemmekö lähtemään kotiin vai jääkö Poika vielä tarkkailtavaksi. Saturaatiot pysyivät jo vähän lähempänä tavoitetta, mutta laskivat edelleen välillä alle 70. Itselläni oli sekalaiset tunteet. Toisaalta todellakin halusin lähteä jo kotiin. Siellä olisi helpompi olla. Mutta toisaalta kotimatka oli melko pitkä, kolmisen tuntia. Mitä jos sinä aikana Pojan voinnissa tapahtuisikin muutos huonompaan.

Lopulta lääkäri päätti, että koska Pojan yleisvointi oli niin hyvä, saisimme lähteä ajelemaan kotia kohti. Hän oli sitä mieltä, että saturaatioarvot korjaantuisivat ajan myötä.

Istuin koko kotimatkan takapenkillä Poikaa tuijottamassa. Hän oli autuaan tietämätön vanhempiensa huolesta ja nukkui tyytyväisenä kaukalossaan. Pääsimme kotiin ilman ongelmia ja tuntui, kuin olisin koko matkan pidättänyt hengitystä ja kotona vasta huokaisin helpotuksesta. Tästäkin reissusta selvittiin.