Neuron kuittaus

Keväällä Pojalle tuli kutsu lastenneurologialle kontrollikäynnille. Oli ollut puhetta joskus aikaisemmin, että ennen esikoulua olisi hyvä tehdä rutiininomainen tarkastus, jonka avulla havaittaisiin mahdolliset ongelmat jo hyvissä ajoin. Olin vain yllättynyt, että kutsu tuli näin ajoissa, kun Poika ei ollut vielä täyttänyt viittäkään ja ettei minun tarvinnut itse kysellä kontrolliajan perään.

Pyysin päiväkodista toimittamaan sairaalaan palautteen siitä, miten päivittäiset toimet siellä sujuivat ja siitä, jos heillä oli jotain muita huomioita. Kontrollikäynti sisälsi sekä psykologin haastattelun, että lastenneurologin käynnin. Itselläni ei ollut mitään huolta Pojan kehityksestä ja saimme vahvistuksen tälle myös näillä käynneillä. Aivan normaali Poika, joka itseasiassa jossain kohtaa oli jopa ikäistään edellä kehityksessä. Lastenneurologi oli sama, joka oli tavannut Pojan edellisellä kerralla parivuotiaana ja hän edelleen hämmästeli, miten voi olla mahdollista että niin isot asiat eivät olleet jättäneet mitään jälkeä Pojan toimintoihin. Lääkäri sanoi, että ei tarvitse enää käydä hänen vastaanotollaan vaan voi huoletta tässä nyt reilun vuoden verran kasvaa ja mennä sitten seuraavana syksynä esikouluun. Ja taas kerran.. olin onnellinen.

Olimme keksineet kivan harrastuksen, jota jatkoimme syksystä talven läpi kevääseen. Etsimme lähistöltä ja vähän kauempaakin erilaisia luontopolkuja ja -reittejä joita sitten kävimme kävelemässä ja taukopaikalla syötiin eväät - tottakai. Poikakin jaksoi tosi hyvin kävellä, kun reitti oli mielenkiintoinen. Tavallisen tien kulkeminen ei jaksanut kiinnostaa, mutta heti jos reitti oli vähän vaikeampikulkuinen tai edessä oli pitkospuut, meno oli mukavaa ja reipasta. Toinen kiva ulkoilmaharrastus oli käydä meren rannassa kallioilla kiipeilemässä. Yllättävän ketterästi Poikakin meni vaikka minkälaisesta välistä Tytön vanavedessä, eihän nyt isosiskolle sovi toiseksi jäädä. 

 

Toisenlainen tarkastus

Muutama päivä kardiologin kontrollin jälkeen oli aika tavata taas lastenneurologi. Siellä Poika oli käynyt näyttäytymässä viimeksi vuosi takaperin. Kyseessähän oli vain kehitysseuranta alun hankaluuksien ja jonkinlaisen pään löydöksen takia, enkä ollut ollenkaan huolissani. Pikemminkin odotin, että pääsen ylpeänä esittelemään Poikaa ja hänen taitojaan.

Odotimme aulassa ja sama lastenneurologi tuli hakemaan meitä tutkimushuoneeseen kuin edellisellä kerrallakin. Hän lähestyi Poikaa varovasti ja kysyi minulta, pelkääkö Poika valkoisia takkeja, pudistin päätäni. Poika lähti heti lääkärin mukaan ja huikkasi minulle mennessään, että tule mukaan.

Huoneessa lääkäri kyseli minulta Pojan kehityksestä ja samalla tarkkaili Pojan leikkejä. Hän hämmästeli kun kerroin Pojan oppineen kävelemään jo vuoden ja kahden kuukauden iässä. Sitten lääkäri keskittyi Poikaan ja tämän touhuihin. Poika teki palapelejä, vastaili kysymyksiin kuvista, laittoi palikoita laatikkoon erimuotoisista rei'istä ja potki lääkärin kanssa palloakin. Lastenneurologi oli vaikuttunut näkemästään ja kuten edellisellä tapaamisellakin, sanoi, ettei ikinä uskoisi, mitä tuo pieni ihminen on elämänsä aikana jo joutunut käymään läpi. Kehitys on iän mukaista eikä mitään huolta tässä vaiheessa synny. 

Hän sanoi varmuuden vuoksi varaavansa kehitysseurantakäynnin noin viiden vuoden ikään, jolloin olisi lääkärinkontrolli sekä psykologin haastattelukäynti. Tämän tiesin olevan myös suositus HLHS-lasten kohdalla. Mikäli seuraavassa leikkauksessa tapahtuisi yllättäviä komplikaatioita, voitasiin tähän väliin ottaa myös kehitysseurantakontrolli.

Tyytyväisenä lähdin lastenneurologin vastaanotolta ja halasin tuota pientä ihmettä. On se vaan aika sankari.

Neurologinen kontrolli

Hetikohta syntymäpäivän jälkeen oli myös aika mennä tapaamaan lastenneurologia ja saada ulkopuolisen näkemys Pojan kehityksestä. Itse olin sitä mieltä, että Poika oli kehittynyt ikätasonsa mukaisesti. Hieman hän oli isosiskoaan jäljessä, mutta eiväthän lapset muutenkaan kehity samaa tahtia, vaikka terveitä olisivatkin. Olisi kiinnostavaa saada tietää ammattilaisen näkemys Pojan taidoista ja samalla tietysti mietin, näkisikö lääkäri lapsessamme jotain sellaista, mitä me emme.

Lastenneurologi oli huolellisesti tutustunut Pojan aikaisempaan sairaushistoriaan ja teki tarkentavia kysymyksiä samalla kun hän tarkkaili lattialla leikkivää lasta. Poika alkuun hieman arasteli lähteä kauemmas luotani, mutta pienen houkuttelun jälkeen hän suostui myös lääkärin kanssa katselemaan leluja ja tarttumaan esineisiin.

Lääkäri kysyi varovasti, joko Poika yritti nousta ylös tukea pitkin ja ylpeänä kerroin, että kyllä hän jo seisoskeli ja vieraatkin otti syntymäpäivänään taaperokärryn kanssa vastaan. Lääkäri kertoi olevansa hämmentynyt Pojan kehityksestä. Hän oli papereita lukiessaan ja sydänvian vakavuutta miettiessään valmistautunut siihen, että Pojan kehitys olisi ainakin jonkun verran jäljessä ja sanoi jo miettineensä, miten hän kertoisi minulle, että se on aivan normaalia tällaisen sydänvian omaavalle lapselle ja kuinka Poika ajan kuluessa saavuttaisi muita ikäisiään kehityksessä, mutta nyt hänen ei tarvinnutkaan. Lääkäri sanoi ääneen sen, mitä mieltä olin ollut jo etukäteen - Poika oli hämmästyttävä lapsi, josta ei ulospäin näkynyt, millaisia vaikeuksia hän ensimmäisenä elivuotenaan oli kohdannut.

Kehityksestä ei ollut huolta, eikä hän suositellut tässä kohtaa mitään tarkempia pään kuvauksia, eikä jatkotutkimuksia minkään syndroomankaan suhteen, koska turha sellaisia oli tässä kohtaa kaivella, kun mitään viitteitä neurologisiin ongelmiin ei ollut.

Lastenneurologi oli sitä mieltä, että Poika ei tarvinnut nyt sen enempää neurologista seurantaa, mutta vuoden päästä voitaisiin tehdä rutiininomainen kehitysseurantakontrolli. Jos silloinkaan ei mitään ongelmia ilmenisi, seurantaa ei hänen puolestaan tarvitsisi tehdä. Hyvien uutisten kanssa oli mukava poistua vastaanotolta.