Jalusta pettää

Keväällä sairaalassamme järjestettiin sydänlasten vanhemmille ensitietopäivä. Näitä päiviä ei järjestetä joka vuosi, joten meilläkin sydänvian toteamisesta oli kulunut jo lähes vuosi, toisilla vielä enemmän. Päivän aikana käsiteltiin erilaisia sydänvikoja ja niihin liittyviä ihan arkipäivän asioitakin. Minulle tuo päivä oli henkisesti raskas. Olin tähän asti elänyt niin kiinni hetkessä Pojan sydänvian kanssa, etten ollut ehtinyt miettiä menneitä enkä tulevia sen enempää. Nyt kun kerrankin jouduin koko päivän miettimään asioita ja kuulemaan muiden tarinoita, aloin pyöritellä päässäni kaikkea tapahtunutta.

Eikä se suinkaan rajoittunut tuohon yhteen päivään. Lähes joka päivä mietin menneitä tapahtumia ja yritin löytää vastauksia siihen, mitä tulevaisuudessa tapahtuisi, vaikka tiesin, että vastauksia ei olisi. Ei tämä pohtiminen normaalia elämää haitannut, mutta sen verran se häiritsi, että aloin miettiä, pitäisikö minun mennä juttelemaan asioista jonkun ulkopuolisen kanssa. Niihin aikoihin päätin myös alkaa kirjoittaa tätä blogia. Tarkoituksena oli ja on edelleen asioiden läpikäyminen, mutta myös vertaistuki jossain muodossa niille, jotka epätoivoisesti koluavat internetiä, saadakseen tietoa asioista. Tai edes jotain pilkahdusta siitä, minkälaista on eläminen sydänvikaisen lapsen kanssa. Olisihan sitä kirjoitettavaa paljon enemmänkin, mutta olen näin takautuvasti koittanut kirjoittaa asioita, joita muistan päälimmäisenä.

Etappina tuolloin vuosi sitten Pojan ensimmäinen syntymäpäivä tuntui aivan valtavalta saavutukselta. Ja sitähän se olikin. En ollut uskaltanut missään vaiheessa pitää itsestäänselvyytenä sitä, että saisimme juhlia Pojan syntymäpäivää. Tuo lähestyvä etappi ja senhetkinen rauhallinen tilanne Pojan voinnin suhteen saivat aivoni ylikierroksille. Kai sitä vain jossain vaiheessa tulee se hetki, kun on pysähdyttyvä ja käytävä asiat läpi, tavalla tai toisella, jotta voi jatkaa elämää.

Blogin kirjoittamisen aloittamisen lisäksi vyyhti aloi purkautua, kun erään kerran lastenpoliklinikalla ollessamme ottamassa taas INR-arvoa päätin, että kysyn pääsisikö sitä kautta jollekin juttelemaan. Kun näyte oli otettu ja avasin suuni, tunteet hyökyivät päälle ja aloin hillittömästi itkeä. Hoitaja katsoi minua hölmistyneenä ja yritti kysyä, mikä on hätänä. Hän oli varmasti hämmentynyt, koska yleensä olin aivan rauhallinen ja käsittelin asioita lähinnä huumorin kautta.

Kerroin, ettei minulla ole mitään suurempaa hätää, mutta sanoin, että tuntuu, että minun ehkä pitäisi päästä jollekin puhumaan asioista. Hän lupasi käydä kysymässä, miten tilanteessa menetellään. Pian hän jo saapuikin takaisin ja kertoi, että saisin seuraavalle päivälle ajan psykiatrisen sairaanhoitajan puheille, jos se minulle sopisi. Otin avun kiitollisena vastaan ja itseäni jo hieman hymyilytti, että taisin olla melkoinen näky, kun näin nopeasti sain apua.