Korkeuksissa

Pojan syntymäpäivä lähestyy ja tässä on tullut palattua taas liki kolmen vuoden takaisiin tunnelmiin kuvien merkeissä. Ensimmäistä kertaa jotkut teho-osastolla otetut kuvat saivat minulle huonon olon. En ole katsonut niitä pitkään aikaan ja aikaisemmin ne olivat vain kuvia muiden joukossa, mutta nyt ne aiheuttivat vilunväristyksiä. Mieli unohtaa kaikkein kamalimmat asiat, eikä se välttämättä ole ollenkaan huono asia.

Kävimme 3-vuotisneuvolassa ja kaikki oli paremmin kuin hyvin. Terveydenhoitaja totesi Pojan olevan melkoinen menijä ja en voinut muuta kuin nyökytellä. Kaikissa tehtävissä Poika pärjäsi vähintään ikätasoisesti, toisissa jopa paremmin kuin oli odotettavissa. Kasvu on tasaista omalla käyrällään ja mitään murheen aihetta ei kehityksestä löytynyt. Poika oli superreipas, mutta lähtiessä vähän harmitti kun ei saanut tarraa palkinnoksi, vaan vain jonkun "typerän" lehmistä kertovan lehtisen.

Viime viikolla kävimme seikkailemassa lähimaastossa koko perheen voimin parina päivänä. Yllätyksekseni Poika jaksoi itse kiivetä koko matkan ylös vanhan mäkihyppytornin tasanteelle. Huohotus oli melko äänekästä, mutta sinne päästiin. Toisena päivänä sitten taas viileässä tuulisella ilmalla käveltyään muutaman metrin Poika pysähtyi ja sanoi "äiti, en jaksa hengittää". Otin hänet sitten loppumatkaksi syliin hengitystä tasaamaan. Jaksamisen huonontuminen ei tule mitenkään yllätyksenä, mutta kun poika on jo sen ikäinen, että osaa pukea tuntemuksensa sanoiksi, se aiheuttaa uudenlaisen hätkähdyksen joka kerta kun hän kertoo jotain tällaista.

 

Kontrolli on kulman takana ja koko ajan olen enemmän ja enemmän sitä mieltä, että passitus leikkaukseen tulee. Vielä reilun viikon sitä asiaa pitää pyöritellä vain omassa mielessä. Nähtäväksi jää, mihin suuntaan kardiologi kallistuu.

Sivuääniä

Tytöllämme kuului syntyessään sydämestä sivuääni ja se tutkittiin ultraamalla hänen ollessaan noin viikon ikäinen.  Silloin sydämestä ei löydetty mitään poikkeavaa enkä totta puhuen ihan tarkkaan edes muista, mitä siitä silloin sanottiin. Sen vain muistan, että ääni yleensä häviää kun lapsi kasvaa eikä seurantoja tarvita. Olimme tyytyväisiä vastaukseen tuolloin. Sitten kun Tyttö oli noin puolitoistavuotias, lääkäri sanoi erään toisen asian yhteydessä, että Tytön sydämestä kuuluu sivuääni. Tuolloinkaan emme olleet siitä sen enempää huolissamme, koska sydän oli vastasyntyneenä jo tutkittu.

Sitten kun Poika syntyi ja hänen sydänvikansa paljastui, ajatukseni palasivat takaisin tuohon Tytön sivuääneen. Joku kerta sitten oman mielenrauhani vuoksi pyysin neuvolalääkäriä kuuntelemaan Tytön sydämen. Mennessämme vastaanotolle, lääkäri oli kaivanut esiin kaikki aiemmat käynnit ja luetteli miten tuolloin ja tuolloin ei ole kuulunut ääntä kun on flunssan takia kuunneltu. Olin hieman jo häpeissäni, kun ajattelin että lääkäri pitää minua ihan ylihysteerisenä, vaikka hänellä Pojan sydänvika olikin tiedossa. Hän sanoi, että kuunnellaanpa nyt kuitenkin.

Aikansa tutkittuaan hän sanoi hämillään, että kyllähän täältä pieni sivuääni kuuluu. Ihmetteli vain, miksei sitä oltu tässä välissä kuultu. Lääkäri totesi, että suurin osahan näistä sivuäänistä oli ns. hyvälaatuisia, mutta hän laittaisi lähetteen keskussairaalaan lastenpoliklinikalle, jotta asia tutkittaisiin perin pohjin. Tiesinhän minä sen, että sivuäänet olivat melko yleisiä, eivätkä välttämättä mitenkään vaarallisia, mutta onneksi Tyttökin nyt pääsisi uudelleen tarkastettavaksi. Kovin huolissani en asiasta kuitenkaan ollut, koska silloin vauva-aikanakaan ei mitään vakavaa ollut paljastunut.