Pojan syntymäpäivä lähestyy ja tässä on tullut palattua taas liki kolmen vuoden takaisiin tunnelmiin kuvien merkeissä. Ensimmäistä kertaa jotkut teho-osastolla otetut kuvat saivat minulle huonon olon. En ole katsonut niitä pitkään aikaan ja aikaisemmin ne olivat vain kuvia muiden joukossa, mutta nyt ne aiheuttivat vilunväristyksiä. Mieli unohtaa kaikkein kamalimmat asiat, eikä se välttämättä ole ollenkaan huono asia.
Kävimme 3-vuotisneuvolassa ja kaikki oli paremmin kuin hyvin. Terveydenhoitaja totesi Pojan olevan melkoinen menijä ja en voinut muuta kuin nyökytellä. Kaikissa tehtävissä Poika pärjäsi vähintään ikätasoisesti, toisissa jopa paremmin kuin oli odotettavissa. Kasvu on tasaista omalla käyrällään ja mitään murheen aihetta ei kehityksestä löytynyt. Poika oli superreipas, mutta lähtiessä vähän harmitti kun ei saanut tarraa palkinnoksi, vaan vain jonkun "typerän" lehmistä kertovan lehtisen.
Viime viikolla kävimme seikkailemassa lähimaastossa koko perheen voimin parina päivänä. Yllätyksekseni Poika jaksoi itse kiivetä koko matkan ylös vanhan mäkihyppytornin tasanteelle. Huohotus oli melko äänekästä, mutta sinne päästiin. Toisena päivänä sitten taas viileässä tuulisella ilmalla käveltyään muutaman metrin Poika pysähtyi ja sanoi "äiti, en jaksa hengittää". Otin hänet sitten loppumatkaksi syliin hengitystä tasaamaan. Jaksamisen huonontuminen ei tule mitenkään yllätyksenä, mutta kun poika on jo sen ikäinen, että osaa pukea tuntemuksensa sanoiksi, se aiheuttaa uudenlaisen hätkähdyksen joka kerta kun hän kertoo jotain tällaista.
Kontrolli on kulman takana ja koko ajan olen enemmän ja enemmän sitä mieltä, että passitus leikkaukseen tulee. Vielä reilun viikon sitä asiaa pitää pyöritellä vain omassa mielessä. Nähtäväksi jää, mihin suuntaan kardiologi kallistuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti