Vaikka kovinkaan paljon en vielä mieti, miten Poika itse tulee suhtautumaan sydänvikaansa sitten kun siitä enemmän ymmärtää, joskus ajatukset vaeltavat jo niinkin pitkälle. Toivon, että vanhempana sitä osaisi hoitaa asian niin, että se on lasten mielestä ihan normaali asia. Jokaisella on jokin erityispiirre ja Pojalla se nyt vain sattuu olemaan puolikas sydän, mutta sen ei saisi antaa tulla esteeksi normaalille elämälle enempää, kuin mitä se luonnollisesti fyysisellä puolella aiheuttaa.
Ainakin tähän asti Tyttö pitää Pojan sairautta aivan normaalina, ja yhteen aikaan puhui jopa niin, että "silloin kun minä vauvana olin Helsingissä sairaalassa.." Hän siis ajatteli, että kaikki vauvat viettävät ensiviikkonsa teho-osastolla. Poikakin ainakin vielä ylpeänä esittelee arpeaan. Toivottavasti asia pysyy yhtä luonnollisena jatkossakin.
Yhtenä päivänä autossa kun ajelimme kaupasta kotiin, Tyttö puhui jotain Pojan arvesta. Poika näytti rintaansa ja hoki" aapi, aapi". Sanoin, että se on sankariarpi. Poika pudisti päätään ja sanoi "tydän". Ja äiti yritti taas pitää silmäkulmansa kuivana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti